Ajatelmia koirista ja lapsista

Korkeasaaren ex-johtaja Seppo Turunen herätteli vastikään keskustelua siitä, pitäisikö lemmikkieläimet kieltää vähitellen kokonaan. Turusen haastattelun jälkeen lemmikkieläinten vastustajat ovat päässeet paheksumaan lemmikinomistajia siitä, että he tuhlaavat liikaa rahaa ja luonnonvaroja lemmikkieläimiinsä sekä sitä, että monet ihmiset pitävät lemmikkejä ikään kuin ihmislasten korvikkeina. Lemmikkieläinten puolustajat ovat puolestaan argumentoineet, että lemmikit tuovat hyvinvointia erityisesti yksinäisille ihmisille.

Minä ilmeisesti kuulun näiden ”yksinäisten” lemmikkieläinten omistajien joukkoon. Miehiä on tullut ja mennyt, mutta koiria minulla on ollut aina. Laitoin sanan ”yksinäinen” lainausmerkkeihin, koska en ole juuri koskaan kokenut yksinäisyyttä. Ehkä juuri varhainen lemmikkieläimen ottaminen – sain ensimmäisen oman koirani 18-vuotislahjaksi – on ehkäissyt yksinäisyyden tunnetta jopa niin paljon, etten ole koskaan kokenut tarvetta jakaa huusholliani kenenkään kanssa – en miesten enkä lapsien.

Pidän (ihmis)lapsista. Jos joutuisin valintaleikkiin ”kumman pelastaisit kuolemalta, tuntemattoman lapsen vai oman lemmikkisi”, niin valinta olisi helppo. Pelastaisin lapsen, vaikka se ei olisi oma. En usko, että valintani olisi biologiaperustainen, jonkinlaiseen samanlajisuuteen perustuva. Uskon enemmänkin, että ympäröivä kulttuuri on opettanut minua arvostamaan enemmän ihmiselämää kuin eläinten elämää.

En ole koskaan ymmärtänyt, miksi minun pitäisi hankkia omia lapsia. Ympärilläni on paljon muiden lapsia, joiden kanssa touhuaminen täyttää viikonloppuni ja lomani, joskus myös arki-iltani. Perheelliset ystäväni usein sanovat, että lapsettomana minä en koskaan voi käsittää sitä tunnetta, kun pitää omaa lasta ensimmäistä kertaa sylissään. En varmasti voikaan. Suhtaudun lapsiin kuin koiriin. Rakastan niitä, vaikka ne eivät olisi minun omaa lihaani ja vertani. En tietenkään kaikkia, vaan niitä joita olen laumaani ottanut.

Äitini on adoptiolapsi. Olen joskus ajatellut, että voisin adoptoida lapsen itsekin. En tietenkään haluaisi maksaa siitä tuhansia tai kymmeniä tuhansia euroja, mutta voisin ottaa jos annettaisiin. Uskon, että geeniperimästä huolimatta ”rakastaisin tätä kuin omaa lastani”. En rakasta koiriani ”kuin omia lapsiani”, mutta rakastan niitä silti. Aina kun joku laumastani kuolee, ulvon surusta, vaikka tiedän ”sen olevan vaan koira”. En ymmärrä, keneltä se on pois. Ulvon myös jos ihmisiä kuolee.

Joskus joku on uskaltautunut arvostelemaan elämäntapaani. Miksi en ole perustanut perhettä vaan asustelen koirien kanssa? Sisareni mukaan syy lapsettomuuteeni johtuu koirista: kuulemma jonkun amerikkalaistutkimuksen mukaan koirat muuttavat naisilla hormonitoimintaa siten, ettei heillä ole enää ole biologista tarvetta saada lapsia. Eli koirien vika sekin.
Tuittu

Oletko perinteinen vanhapiika, city-sinkkunainen, pelästynyt reppana vai kukaties kuitenkin lesbo?

Arja Mäkinen kuvaa vuonna 2006 ilmestyneessä artikkelissaan ”Epäilyttävä naishenkilö
– mielikuvia yksineläjänaisen seksuaalisuudesta”
(http://www.elore.fi/arkisto/**2_06/mak2_06.pdf<http://www.elore.fi/arkisto/2_06/mak2_06.pdf)
yksin asuvaan ja lapsettomaan naiseen kohdistettuja kultturisia
käsityksiä. Mäkinen toteaa, että ”Mielikuvat yksineläjänaisista ovat osa
aikamme arkitodellisuutta; ihmiset osaavat luetella ominaisuuksia ja
luonteenpiirteitä, joita puolisottomilla ja lapsettomilla naisilla uskotaan
olevan”. Haastatteluaineistonsa perusteella Mäkinen on päätynyt neljään
stereotyyppiseen mielikuvaan: perinteinen vanhapiika, city-sinkkunainen,
pelästynyt reppana ja kukaties lesbo.

Mäkisen mukaan ihmisten mielikuvissa perinteinen vanhapiika elää
selibaatissa, sillä hänessä on jokin sisäinen tai ulkoinen puute, joka
karkottaa miehet. Koska vanhapiika ei ole päässyt naimisiin hänestä on
tullut kateellinen, katkera ja miehenkipeä otus, jonka yritykset saada
itselleen mies ovat tuomittuja epäonnistumaan. City-sinkkunainen puolestaan
on kunnianhimoinen, aktiivinen ja usein pitkälle koulutettu, joka hakee
kumppanikseen vain täydellistä miestä. Hän ei kuitenkaan oman liioitellun
vapaudenkaipuunsa vuoksi pysty sitoutumaan, vaan viettää värikästä
seksielämää monien miesten kanssa välittämättä suhteidensa moraalisista
seurauksista. Pelästynyt reppana joutuu elämään ilman haluamiaan puolisoa
ja lapsia, koska hän ei kykene täyttämään normaalin vaimon ja äidin roolia
jonkin traumaattisen tapahtuman takia, joka on pilannut hänen elämänsä
lopullisesti. Kukaties lesbo sen sijaan on nainen, jossa ei ole mitään
varsinaista vikaa, mutta jonka olisi pitänyt löytää itselleen mies jo
aikoja sitten. Syy ilman miestä elämiseen on se, että tämä nainen keskittää
energiansa mieluummin muualle kuin miehen metsästykseen eikä edes pukeudu
naisellisesti. Vähitellen herääkin kysymys kuuluuko nainen ollenkaan
heteronaisten joukkoon. Tiivistetysti Mäkinen toteaa, että ”Puolisottoman
ja lapsettoman yksineläjänaisen seksuaalisuuden epäillään poikkeavan muiden
naisten seksuaalisuudesta”. Tällöin yksin asuvan naisen tehtäväksi jää
osoittaa stereotyyppiset mielikuvat omalla kohdallaan
paikkansapitämättömiksi.

On harmillista, etten ole vielä toistaiseksi löytänyt samantyyppista
tutkimusta yksin asuviin ja lapsettomiin miehiin liitetyistä kulttuurisista
mielikuvista ja diskursseista. Olisi mielenkiintoista lukea miten
kulttuuriset mielikuvat eroavat miesten ja naisten kohdalla ja kuinka
paljon yhteistä niissä on. Olisi myös pohdittava iksi näitä stereotypioita
tarvitaan. Mikä kulttuurissamme niitä tuottaa? Miksi suhtaudumme edelleen
normaalina pitämästämme elämänkulusta (avioliitto ja lapsia) poikkeaviin
elämäntilanteisiin ja -valintoihin karsaasti?

Ja lopuksi tehtävä meille kaikille: miten voisin omilla asenteillani ja
käyttäytymiselläni purkaa tällaisia loukkaavia ja toisten ihmisten elämää
rajoittavia mielikuvia?
Riitta M.

Aivan kuin minua ei olisi

Asun kantakaupungissa. Talossa, jossa on 52 asuntoa. 52 ovea ja 76 ikkunaa. Talossa, jossa asuu 58 ihmistä. Talossa, jossa liki 90 prosenttia asuu yksin. Minulla on yksi ovi, oven takana kaksi huonetta ja keittiösyvennys – yhteensä 35 neliötä. Kahdesta ikkunasta katselen ulos yksin. Olen yksinasuva, yksi miljoonasta suomalaisesta. Kuulun siihen liki 60 prosenttiin helsinkiläisistä, jota asuvat yksin, mutta joiden elämäntilannetta ei ole huomioitu kaupungin asuntopolitiikassa, verotuksessa, kotipalvelussa, terveydenhuollossa tai yhteiskunnan tulonsiirrossa. Ylipäätänsä meitä ei huomata missään. Aivan kuin meitä ei olisi.

Olen keskituloinen korkeasti koulutettu keski-ikäinen. Keskituloisista tuloistani maksan kolmanneksen veroa. Keskituloiset tuloni eivät oikeuta minua yhteiskunnan tulonsiirtoihin. Kun olen maksanut asumiseni, minulle jää muutama sata euroa muuhun elämiseen. Niillä maksan netin, Hesarin, televisioluvan, ja kotivakuutuksen. Tämän jälkeen minulle jää vielä hieman rahaa henkilökohtaiseen käyttöön, joten saan maksetuksi HSL kuukausikortin ja puhelinlaskun. En käy ulkona syömässä, käyn harvoin konserteissa, elokuvissa tai teatterissa. Minulla ei ole varaa elää sellaista elämää, jota yksinasuvien kuvitellaan elävän. Tämä ei kiinnosta ketään. Jos kerron, että tilanne on tukala, minun ajatellaan kadehtivan pariskuntia tai lapsiperheitä. Minua kehotetaan etsimään puoliso. Olen hiljaa – yksinasumisessa on selvästi jotain häpeällistä.

Jos eläisin parisuhteessa ja yhteiset tulomme olisivat minun nykyiset nettotuloni, saisimme asumistukea, minkä jälkeen asumiskulut putoaisivat kokonaisuudessaan puoleen. Kun tulot jaettaisiin kahdelle, veroprosentti tipahtaisi kummallakin alle 20 prosentin. Henkilökohtaiset asumiskuluni olisivat siis neljännes nykyisistä. Kun jakaisin asuinkumppanini kanssa muut kuukausittaiset asuntokohtaiset menot, jäisi minulle ja parikilleni enemmän rahaa henkilökohtaiseen käyttöön kuin nykyisessä yksinasumistilanteessani. Kumpikin hyötyisi. Saattaisin käydä leffassa ilman, että joudun sen vuoksi säästämään viikon ajan ruokamenoissa. Jos eläisin parisuhteessa, olemassaoloni tunnustettaisiin. Eläisin kuin tulee. Jos olisin puolet jostakin, sopisin lakipykäliin, verotukseen, asumislainsäädäntöön, tulonsiirtomalleihin…

Edellisten eduskuntavaalien yhteydessä lähetin jokaisen omasta näkökulmastani varteenotettavan ehdokkaan sähköpostiin kysymyksen: Miten mielestäsi yksinasuvien ihmisten tilannetta voitaisiin helpottaa? Yksi kommentoi vastakysymyksellä: Vaikea kysymys, olisiko sinulla heittää aiheesta jokin viisastenkivi. Muut parikymmentä olivat hiljaa.

Suden hetkiä valvoessani mietin järkiparisuhteeseen ryhtymistä. Mikä tahansa liitto, kummallakin oma sänky, partnerin sukupuolella ei ole väliä. Ja minä olisin olemassa. Auringon noustua tiedän, ettei se ole ratkaisu. Pesen mieluummin itse molemmat ikkunat. Ja liityn joukkoon: miljoonaan marginaalissa.
Annis

%d bloggers like this: