Yksinasuva = perheetön?

Jossain yhteyksissä ainakin tietynikäisistä yksinasuvista aikuisista on käytetty nimitystä perheetön. Tämä nimitys pohjautunee siihen ajatukseen, että normaalin aikuisen ihmisen tulee perustaa toisen normaalin aikuisen kanssa uusi perhe, siis pariutua ja tehdä lapsia, muodostaa uusi ydinperhe. Oma perhekäsitykseni on jotain muuta. Lähestyn asiaa tässä kirjoituksessa kertomalla omasta perheestäni. En oikeastaan edes osaa lähestyä tätä asiaa muulla tavoin, kuin pohtien mikä on minun perheeni? Samalla tulen avanneeksi omaa perhekäsitystäni.

Yksinasuvana voisin ajatella esimerkiksi, että olen yhden henkilön perhe tai perheetön. No en ole. Vaikka en ole perustanut ”omaa” perhettä, en siis ole pariutunut ja tehnyt lapsia, en koe mitenkään olevani perheetön. Perheeni ei vain asu minun kanssani samassa asunnossa, tai edes samassa kaupungissa. Asun tällä hetkellä kolmen kissani kanssa pienehkössä yksiössä Helsingin Vuosaaressa. Perheeseeni kuuluu muualla asuvia enemmän tai vähemmän läheisiä sukulaisia, sukulaisen kaltaisia ja/tai ystäviä. Perheeni koko ei ole mitenkään lopullisesti fiksattu, siihen on vuosien mittaan tullut lisää ihmisiä, samoin kuin siitä aina välillä joku tippuu pois. Yleensä lasken nykyään ydinperheeseeni kuulumaan isäni, veljeni ja hänen vaimonsa, veljeni kaikki lapset, tätini ja hänen asuinkumppaninsa, pappani ja myös veljentyttöni avopuolison. Käsitykseni ydinperheestä taitaa poiketa aika tavalla siitä perinteisestä ydinperheestä, johon kuuluu isä, äiti ja kaksi lasta.

Myös kuolleita kuuluu perheeseeni tai ainakin he kuuluivat eläessään: äitini ja mummoni (isän äiti). Sen sijaan mm. isäni isä ja äitini vanhemmat eivät koskaan ole mielestäni olleet perhettäni vaan sukulaisiani. Toisaalta jos olen hövelillä tuulella, ja usein olen, niin myös isäni puolsisko perheineen kuuluu perheeseeni, isäni puolveli on kuitenkin vain setä, siis sukulainen. Pappani ei ole mitään biologista sukua minulle, hän on nyt jo kuolleen mummoni toinen aviomies, mutta on aina täyttänyt elämässäni pappa-nimisen paikan ja toiminut siinä funktiossa, ja siksi hän on perheeseeni kuuluva pappani, toisin kuin biologinen isoisäni, joka ei koskaan pappa-ansionimeä saanut.

Lähimmät ystäväni lasken vaihtelevasti kuulumaan perheeseeni. Jos ajattelen todella vain perhettä yleisesti niin lähimmät ystäväni kuuluvat siihen, jos taas ajattelen perhettä jotenkin kovin sukulähtöisesti, niin he eivät kuulu siihen. Mutta hyvänä ajatusleikkinä olen pitänyt tätä: keille kaikille haluaa jättää perintöä, ovat perhettä. Tämä on vähän hassu tapa saada perhe selville, mutta itse olen tällä ajatusleikillä selvittänyt keitä kaikkia perheeseeni laskenkaan kuulumaan. Ja perinnöllä tarkoitan kaikkea mahdollista yksittäisestä kiposta lähtien niihin kaikkiin jättiperintöihin mitä meillä kaikilla on…

Minusta jokaisen täytyy voida itse sanoa, keitä hänen perheeseensä kuuluu. Moni yksinasuva voi siis myös määritellä itsensä perheettömäksi, olipa hän sitä jonkun muun määritelmän mukaan tai ei.

Perhettä ajatellessani aika monet asiat ovat minulle epäolennaisia. Se onko mikä tahansa pariskunta naimisissa vai ei, on minulle epäoleellista. Ovatko yhdessä asuvat ihmiset pariskunta, kolmiskunta tai muu kunta vai ei, on minulle epäoleellista, voivat he silti muodostaa perheen. Asuvatko ihmiset yhdessä vai eivät, epäoleellista. Verisukulaisuus on epäoleellista: se, onko esim. isovanhempi, vanhempi, sisarus biologisesti sitä miksi häntä kutsutaan, on epäoleellista. Perheeseen kuuluvat ne ihmiset, jotka siihen lasket kuuluvasi. Minulla siihen kuuluvat kaikki tärkeimmät ihmiseni.

Tiina P.

Mainokset

Yksin vaan ei yksin

Yksinasuminen ei välttämättä tarkoita yksinäisyyttä. Toisen kanssa asuminen ei välttämättä tarkoita, ettei ihminen olisi yksinäinen. Yksinäisyyden kokeminen on yksilöllistä, vaihtelevaa, elämäntilannesidonnaista, jatkuvaa, totaalista, mukavaa, surullista, kivuliasta, ahdistavaa, rauhoittavaa, luovaa, sairastuttavaa, voimaannuttavaa, tervehdyttävää, tappavaa, hedelmällistä, vapaaehtoista, pakollista, muiden aiheuttamaa, itsehankittua, opittua, geneettistä, ympäristön määrittelemää, itse koettua…

Vaikka elän ja asun yksin, en ole yksinäinen. Enkö? Olenko epärehellinen itselleni väittäessäni, että kyse on omasta valinnastani, että pidän elämästäni näin, että en ole yksinäinen?

Yksinäisyydellä on ainakin kolme erilaista ulottuvuutta; psyykkinen, sosiaalinen ja fyysinen.

Psyykkisesti olen yksin todella harvoin. Minulla on ajatukseni ja ne ovat minun. Minulla on sanat, kirjat, muistot, haaveet ja unelmat. Minulla on uneni. Ne ovat yksin minun. Mutta kun ajatukset kaipaavat jakajaa, unet kuulijaa ja tarinat lukijaa, silloin tunnen olevani hyvin yksinäinen.

Sosiaalinen yksinäisyys on mutkikkaampi juttu. Onhan minulla ystäviä? On. Onhan minulla kavereita? On. On työyhteisö, poliittinen yhteisö, vapaaehtoistyöyhteisö, opiskeluyhteisö, sosiaalinen media, kaksi tytärtä, koira, naapuri ja kymmeniä baareja kotikorttelissa. Kutsutaanko minut juhliin? Ei (haluamme viettää näitä synttäreitä perheiden kesken). Kesämökille? Ei (ajattelimme pyhittää koko kesän parisuhteelle). Sunnuntailounaalle? Ei (nämä nyt on tämmöiset pariskuntien kekkerit). Yksin asuvana ja elävänä olen useimmiten vaihtoehto, en primaari sosiaalinen suhde. Silloin kun muut juhlivat, olen useimmiten yksin. Silloin tehtävänäni on opetella olemaan kokematta sosiaalista yksinäisyyttä. On luotettava minuun.

Fyysinen yksinäisyys? Rakastan yksinäisiä aamuja ja iltoja. Jakamatonta vuodetta, jakamatonta aikaa, jakamatonta sanomalehteä. Vihaan yksinäisiä sunnuntai-iltoja. Yksinäisiä töistä paluun hetkiä, kun ei ole ketään, joka jakaisi jotain. Leivän, kahvin, muutaman ajatuksen. Minä toivon, että joku joskus hieman silittäisi. Ottaisi syliin ja merkitsisi rajat. Minulle. Joskus. Mutta menisi sitten pois?

Tutkijat kertovat, että yksinäisyys tappaa. Se nostaa verenpainetta, aiheuttaa lihomista, altistaa addiktioille, altistaa sydänsairauksille (sic). Yksinäiset ovat parillisia nälkäisempiä, mutta heidän syömisensä ei poista nälkää. Yksinäiset syrjäytyvät, masentuvat, eristäytyvät. He ovat alituisessa vaarassa kadottaa toimintakykynsä, yöunensa ja vuorovaikutustaitonsa. Aivotutkijat ovat paikallistaneet yksinäisyyden tunteen samaan keskushermoston kohtaan, jonka myös kipu aktivoi.

Minä tunnen joskus kipua. Se tulee uniini, joissa entiset rakastajat leijuvat alati nuorina. Minä tunnen ajoittain onnea. Sekin tulee uniini, joissa uin parvessa kalojen kanssa. Yhdessä, mutta yksin.
Annis

Välil ei saata ihan siltä tuntua mut tuol on paljon rakkautta ulkona

Eurostatin maaliskuussa 2011 julkaiseman tilaston mukaan Suomessa on EU-maista suhteellisesti eniten lapsettomien, yksin elävien naisten kotitalouksia (tilastosta tosin puuttuvat Tanskan ja Ruotsin luvut). Vuonna 2009 suomalaisista kotitalouksista 23 % oli itsenäisten naisten valtakuntia.

Luvussa ja ajatuksessa on minusta jotain vähän haikeaa, mutta samalla ylvästä (ainakin yksin asuvan, lapsettoman naisen näkökulmasta). Suomessa nainen saa elää yksinkin, eikä se ainakaan pelkästään tee kenestäkään huonompaa. Suomessa nainen myös voi elää yksin – me emme tarvitse elättäjää eikä meidän ole pakko tanssia kenenkään tahtiin vain rahasta. Se, että kaikki saavat olla sitä mitä ovat ja saattavat pärjätä omillaan, eikö se olekin lopulta aika hienoa?

Kaikkien mielestä ei. Kun Helsingin Sanomat viime keväänä uutisoi Eurostatin tilastosta, törmäsin saman tien erääseen blogikirjoitukseen, jonka mukaan sinkkuus, tämä huono ja valitettava nykyilmiö, johtuu länsimaiden liiallisesta rikastumisesta. Väitteessä on varmasti perää: vaurauden lisääntyminen lisää toki riippumattomuutta ja antaa mahdollisuuden valita yksin elämisen. Länsimaiden liikarikastuminenkaan ei lämmitä minun sydäntäni, mutta itse olisin ehkä sittenkin valinnut toisenlaiset laatusanat kuvaamaan ihmisten itsenäisyyttä. Seuraavia rivejä oli erityisen vaikeaa niellä:

”Liika rikkaus maissa siis vähentää rakkautta länsimaissa. Onko tämä hyvä kehitys? Enää ihmiset eivät tarvitse toisiaan mihinkään, joten eletään yksin? Eikö nautinnollisempaa ole nauttia ihmissuhteista ja kiinteistä rakkauteen perustuvista suhteista?”

Vieläkin raivostun kun luen nuo sanat. Kuka sanoi, etteivät (yksin asuvat) ihmiset enää tarvitse toisiaan? Kuka sanoi, etteivät parisuhteettomat ihmiset voi nauttia ihmissuhteista – enkä tällä tarkoita vain sokeaa himojen tyydyttämistä ja vuoteesta toiseen hyppäämistä? Kuka sanoi, ettei yksin elävillä voi olla ihmissuhteita, jotka perustuvat rakkaudelle? Ja kuka hemmetti sanoi, että rakkaus on kadonnut jonnekin?

Minä asun yksin, kyllä. Mutta en minä elä yksin – onneksi. Minulla on perhe. Tai oikeastaan, monia perheitä ja kaikenlaisia perheenjäseniä, joista toiset ovat sukua ja toiset eivät. Minulla on ystäviä, poikia ja tyttöjä ja kaikenikäisiä rakkaita, tässä lähellä ja ympäri maailmaa. Sellaisia ihmisiä, jotka tulevat ajamaan muuttoautoa tai pumppaamaan pyöränkumit, kun itse en osaa. Sellaisia, joiden kanssa voi puhua, tanssia ja valvoa aamuun asti. Ihmisiä, joiden kanssa olen elänyt ja ihmisiä, joiden kanssa voin haaveilla tulevasta. Ihmisiä, jotka uskovat minuun, silloinkin kun minä en. Joihin minä uskon. Ja ihmisiä, jotka paijaavat ja ottavat kainaloon kun elämä kolhii.

Minulla on ihmisiä, joiden puolesta antaisin kaikkeni. Minulla on rakkautta. On minulla joskus ikäväkin. Mutta eihän se tarkoita, että rakkaus olisi kadonnut. Pikemminkin, että sitä on jossain vielä lisää.
Riikka

Keskustelun palasia – paneelipoimintoja yksinasumisen politiikasta 1.3.2012

Panelistit 1.3.2012

– Meidät aikuiset määritellään sen kautta miten me asutaan. Perushenkilö on se, jolla on perhe. Muut ovat sen negaatioita, perheettömiä.

– Mä en ymmärrä miks mua sanotaan perheettömäksi. Tai kysytään et miks mä en ole perustanut perhettä. Onhan mulla perhe, mä vaan en asu niitten kanssa.

– Mä olen osa-aikainen yksinasuva. Joka toinen viikko mä olen perheellinen.

– Tilastollisesti mä olen yksinasuva vaikka mulla on lapsia ja mä maksan osan niiden elatuksesta.

– En ymmärrä miksei henkilö ole henkilö. Miks se on mieluummin jonkun pari tai sitten pariton.

– Mä olen VAKAUMUKSELLINEN yksinasuva.

– Yksinasuva on tuplaputoamisvaarassa.

– Mä sairastuin ja aluks piti olla vaan parin viikon saikku. No, se venyi neljäks kuukaudeks. Mä olen ihan hyvätuloinen ja silloin mä tajusin, että yksinasuvana olen muutaman kuukausipalkan päässä tipahtamisesta. Miten helposti voi menettää kodin, ylivelkaantua ja ajautua ulos siitä maailmasta, jossa elää.

– Perheelliselle toimeentulotuen varassa elävälle järjestetään mahdollisimman pian uus kämppä jos tulee häätö. Yksinasuvalle ei, kun ei ole lapsia, niin ajatellaan varmaan, että selviäähän se, aikuinen.

– Se (yksinasuva keski-ikäinen mies, toimeentulotukiasiakas) sanoi, et ihmettelen ihan, etten ole alkanut ryyppäämään.

– Joskus pelottaa. Mitä jos mulle sattuu jotain, kuka mun perään kyselee?

– Olin just influenssassa. Mä kävin sanoon mun naapurille, että jos mä en aamulla ilmoita olevani kunnossa, hälytä tänne joku.

– Yksinasuvalle ei takuulla tarjota kotiapua vaikka olis kuin heikossa kunnossa. Jokainen meistä vanhenee ja nuorempanakin voi sairastua. Elämässä voi tapahtua ihan mitä vaan.

– Mä olin uimahallissa ja pukuhuoneessa oli nainen, joka selvästikään ei ollut ihan kunnossa. Se vaikutti psykoottiselta. Mä menin sanoon uimahallin valvojalle, muttei se sen tehtäviin kuulunut katsoa asiakkaan perään sillee. Se nainen lähti ulos hortoilemaan. Tuntu tosi kurjalta, kun ajattelin, ettei sillä välttämättä ole ketään missään perään katsomassa ja toimittamassa sairaalaan.

– Helsingissä kotitalouksista 60 prosenttia on yksinasuvien talouksia. Meidän pitäisi saada talkkarit takaisin. Olis ees joku, joka tietää kuka kulkee ja etenkin jos jotakuta ei yhtäkkiä näy missään.

– Politiikkaa pitäisi ruveta yksäämään

– Yksinasuvien ajatellaan olevan jossain kohtakaikkimuuttuu –välitilassa. Samaan aikaan yhden hengen taloudet lisääntyy. Kymmenessä vuodessa Helsinkiin on tullut 10 prosenttia lisää yksinasuvia. Liitot päättyy useammin, ihmiset elää vanhemmiksi. Haloo! Miksi politiikkaa tehdään jonkun perhe-parisuhde – kuvitelman varassa. Miksei sitä tehdä vallassa olevan todellisuuden pohjalta.

– Kenelle tätä politiikkaa tehdään, kaikki on jotain ydinperhepolitiikkaa kun ydinperheitä on koko ajan vähemmän. Voisko joku katsoo vähän ympärilleen vaikka täällä stadissa?

Paneelin puheenjohtaja kansanedustaja Silvia Modig

– Yks yksinelävä nainen kysyi multa, että kerro mulle miksi mä maksan kunnallisveroa. Kävelen töihin, en tarvitse julkista terveydenhuoltoa, mullei ole lapsia päivähoidossa eikä koulussa ja mä olen koko ikäni maksanut ihan kivasti kunnallisveroa sellaisten palveluiden järjestämiseen, joita en koskaan tarvitse.

– Perustulo ratkaisisi myös yksinasumiseen liittyviä taloudellisia ongelmia.

– Arkadianmäelle lähettäisin terveisiä, että vuokrasääntely pitäisi palauttaa ainakin suurimmissa kaupungeissa. Pienten asuntojen vuokrat on kivunneet yksinasuvan ulottumattomiin.

– Politiikan lähtökohtana pitäisi olla jokaisen yksilön ihmisarvo omana itsenään. Ihminen on arvokas kohdusta hautaan. Yksinasuminen on yksilön oma ratkaisu ja sitä pitää kunnioittaa kaikissa elämän vaiheissa ja kaikissa tilanteissa. Erityisesti vanhuus tuo tämän esiin erittäin karusti.

%d bloggers like this: