Välil ei saata ihan siltä tuntua mut tuol on paljon rakkautta ulkona

Eurostatin maaliskuussa 2011 julkaiseman tilaston mukaan Suomessa on EU-maista suhteellisesti eniten lapsettomien, yksin elävien naisten kotitalouksia (tilastosta tosin puuttuvat Tanskan ja Ruotsin luvut). Vuonna 2009 suomalaisista kotitalouksista 23 % oli itsenäisten naisten valtakuntia.

Luvussa ja ajatuksessa on minusta jotain vähän haikeaa, mutta samalla ylvästä (ainakin yksin asuvan, lapsettoman naisen näkökulmasta). Suomessa nainen saa elää yksinkin, eikä se ainakaan pelkästään tee kenestäkään huonompaa. Suomessa nainen myös voi elää yksin – me emme tarvitse elättäjää eikä meidän ole pakko tanssia kenenkään tahtiin vain rahasta. Se, että kaikki saavat olla sitä mitä ovat ja saattavat pärjätä omillaan, eikö se olekin lopulta aika hienoa?

Kaikkien mielestä ei. Kun Helsingin Sanomat viime keväänä uutisoi Eurostatin tilastosta, törmäsin saman tien erääseen blogikirjoitukseen, jonka mukaan sinkkuus, tämä huono ja valitettava nykyilmiö, johtuu länsimaiden liiallisesta rikastumisesta. Väitteessä on varmasti perää: vaurauden lisääntyminen lisää toki riippumattomuutta ja antaa mahdollisuuden valita yksin elämisen. Länsimaiden liikarikastuminenkaan ei lämmitä minun sydäntäni, mutta itse olisin ehkä sittenkin valinnut toisenlaiset laatusanat kuvaamaan ihmisten itsenäisyyttä. Seuraavia rivejä oli erityisen vaikeaa niellä:

”Liika rikkaus maissa siis vähentää rakkautta länsimaissa. Onko tämä hyvä kehitys? Enää ihmiset eivät tarvitse toisiaan mihinkään, joten eletään yksin? Eikö nautinnollisempaa ole nauttia ihmissuhteista ja kiinteistä rakkauteen perustuvista suhteista?”

Vieläkin raivostun kun luen nuo sanat. Kuka sanoi, etteivät (yksin asuvat) ihmiset enää tarvitse toisiaan? Kuka sanoi, etteivät parisuhteettomat ihmiset voi nauttia ihmissuhteista – enkä tällä tarkoita vain sokeaa himojen tyydyttämistä ja vuoteesta toiseen hyppäämistä? Kuka sanoi, ettei yksin elävillä voi olla ihmissuhteita, jotka perustuvat rakkaudelle? Ja kuka hemmetti sanoi, että rakkaus on kadonnut jonnekin?

Minä asun yksin, kyllä. Mutta en minä elä yksin – onneksi. Minulla on perhe. Tai oikeastaan, monia perheitä ja kaikenlaisia perheenjäseniä, joista toiset ovat sukua ja toiset eivät. Minulla on ystäviä, poikia ja tyttöjä ja kaikenikäisiä rakkaita, tässä lähellä ja ympäri maailmaa. Sellaisia ihmisiä, jotka tulevat ajamaan muuttoautoa tai pumppaamaan pyöränkumit, kun itse en osaa. Sellaisia, joiden kanssa voi puhua, tanssia ja valvoa aamuun asti. Ihmisiä, joiden kanssa olen elänyt ja ihmisiä, joiden kanssa voin haaveilla tulevasta. Ihmisiä, jotka uskovat minuun, silloinkin kun minä en. Joihin minä uskon. Ja ihmisiä, jotka paijaavat ja ottavat kainaloon kun elämä kolhii.

Minulla on ihmisiä, joiden puolesta antaisin kaikkeni. Minulla on rakkautta. On minulla joskus ikäväkin. Mutta eihän se tarkoita, että rakkaus olisi kadonnut. Pikemminkin, että sitä on jossain vielä lisää.
Riikka

Advertisements
Seuraava artikkeli
Jätä kommentti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: