Mitä yhteiskunnan pitäisi tehdä yksinasuvien elämän helpottamiseksi?

Tässä blogissa on kirjoitettu siitä, mikä yksinasuvan elämässä mättää, mutta ratkaisuja ongelmiin on esitety vähän. Myös blogin linkeissä olevista uutisista ja tutkimuksistakin käy ilmi, että yksinasuvilla on erityisiä ongelmia ja vaikeuksia, joihin tulisi puuttua kaikin keinoin, lainsäädännöllisin, poliittisin ja taloudellisin keinoin. Yritän esittää nyt joitakin ratkaisuja linkkien valossa ja esitän tässä artikkelissa mielestäni tärkeimmät toimenpiteet:

1. Masennuksen riski yksin asuvilla kohonnut
Tutkimusten mukaan yksin asuminen lisää masennuksen riskiä. Puolet yksin asumisen ja masennuksen välisestä yhteydetä selittivät muun muassa työttömyys ja esimerkiksi puutteet asumisoloissa naisilla. Yksin asuvien miesten masennuslääkkeiden käyttöä edelsi usein ystävien puute ja tyytymättömyys työhön. Lisäksi yksinasuvat miehet käyttivät monesti liikaa alkoholia. Jos siis yksin asuminen ja edellämainitut tekijät muodostavat riskin, mielestäni:
a) Terveydenhuollon yksiköissä pitäisi kysyä ihmisiltä rutiininomaisesti, asuvatko he yksin ja pyrkiä selvittämään mahdollista masennusta, jos he asuvat yksin.
b) Terveydenhuollossa tulisi käyttää enemmän resursseja yksinasuvien masennuksen hoitoon ja sen ehkäisemiseen, sillä vuoteen 2020 mennessä puolet suomalaisista talouksista on yhden ihmisen talouksia.
c) Sosiaalihuollossa ja elinkeino- ja ympäristökeskuksessa pitäisi myös kysyä asumismuotoa ja ohjata jakaa tietoa masennuksen hoidosta ja siitä, mihin voi ottaa yhteyttä, jos työttömyys rassaa.
d) Työterveyshuollossa pitäisi myös kysyä asumismuotoa ja kiinnittää erityistä huomiota yksin asuvien miesten mielenterveyteen.

2. Asumistuki
Asumistukea saa todennäköisimmin yksinasuva, sillä 57 % asumistuen saajista on yksinasuvia. He saavat asumistukea keskimäärin 52 % asumiskustannuksisstaan (400 euroa/kk). Koska erityisesti Helsingissä (pienten) asuntojen hinnat ovat pilvissä jopa valtion tukemissa vuokra-asunnoissa, mielestäni:
a) Helsingin pitäisi ottaa käyttöö Helsinki-lisä asumistukeen.
b) Yleisen asumistuen määrää pitäisi tarkistaa ylöspäin tai se pitäisi korvata perustulolla.

3. Monipuolinen asuntotarjonta ja erilaisten asumismuotojen tasapuolinen tukeminen
Moni yksinasuva saattaa kaivasta esimerkiksi toista ihmistä, jonka kanssa voisi purkaa työpäivän tapahtumia tai ihmetellä ääneen mieltä askarruttavia asioita, sillä jos tunteita ei pääse purkamaan, se kuormittaa henkisesti eikä hyviä ystäviäkään viitsi aina vaivata. Tämän vuoksi mielestäni:
a) Yksinasuvat tarvitsisivat monipuolista asuntotarjontaa, että he voisivat halutessaan valita esimerkiksi yhteisöllisen talon, jossa olisi enemmän mahdollisuuksia jakaa tunteita, tapahtumia ja kokemuksia toisten ihmisten kanssa tarvitsematta muuttaa varsinaisesti asumaan jonkun kanssa.
b) Asunnosta tulisi tehdä subjektiivinen oikeus, sillä asunto on yksi tärkeimpiä edellytyksiä muiden oikeuksien käyttämiseksi.
c) Valtion tulisi lakkauttaa omistusasumisen yksinomainen tukeminen TAI tukea yksinasuvien omis-tusasumista perheitä enemmän. Nykyinen omistusaumisen tukeminen syrjii yksinasuvia – heillä ei useinkaan ole mahdollisuuksia saada asuntolainaa pankista. Omistusasumisen suosiminen myös nostaa tonttimaan hintaa ja rakennusyhtiöiden mahdollisuuksia saada enemmän tuottoa asunnontarvitsijoiden kustannuksella. Yksinasuva voi joutua käyttämään 60 neliön omistusasunnon asumismenoihin jopa yli 60 prosenttia tuloista Helsingissä, Espoossa ja Vantaalla.
d) Valtion ja kuntien tulisi tuottaa edullisia ja pieniä asuntoja, joita rakennusyhtiöt eivät ole kiinnostuneita tuottamaan, sillä juuri pienistä asunnoista on pulaa ja asumisen hinta on siksi korkea.

4. Terveys- ja vanhuspalvelut
Monet yksinasuvat pelkäävät, mitä tapahtuu jos ja kun ei itse pysty puolustamaan oikeuksiaan, esimerkiksi terveydenhuollossa ja vanhusten palveluissa – nykyäänhän harvoin saa palvelua sitä erityisesti vaatimatta. Tästä syystä mielestäni:
a) Yksinasuville pitkäaikaista sairautta sairastaville sekä vanhuksille pitäisi määrätä asiamies, jonka tehtävänä olisi pitää huolta, että he saavat ne palvelut, jotka heille kuuluvat, ja valvoa proaktiivisesti heidän oikeuksiaan, eikä sitten kuin sosiaaliasiamies, erillisestä pyynnöstä.

5. Yritysten ja kuntien harjoittama yksinasuvien syrjintä
Yksinasuva ei hyödy kaupan bonusjärjestelmistä eikä edullisista suurpakkauksista kaupassa. Hän maksaa yksin vakuutukset ja muut talouskohtaiset maksut. Yksinasuva ei myöskään kaikissa kunnissa saa kaikkia niitä palveluja – esimerkiksi kunnan vuokra-asuntoja – joista hän kuitenkin maksaa osansa veroina. Tämän vuoksi mielestäni:
a) Pitäisi luoda lakeja, jotka estävät kaikenlaisen syrjinnän talouden pienen koon perusteella: Yksinasuvien elinkustannukset ovat korkeammat, ja he saavat helposti eriarvoista kohtelua, esimerkiksi verotuksessa.
b) Pitäisi päätöksenteossa pohtia päätösten mahdollisia vaikutuksia yhden hengen talouksille.
c) Työtä pitäisi tehdä niin kunta kuin yrityssektorillakin yksinasuviin liitetyn negatiivisen leiman poistamiseksi ja kertoa esimerkiksi yrityksille, että tulojen parantuessa yksin asuvat kuluttavat enemmän kuin parisuhteessa elävät vastaavan määrän tienaavat, vaikkakaan suhde ei nouse suoraan tulojen kasvaessa.

6. Toimeentulo
Yksin asuvan työssäkäyvän pitäisi Kuluttajatutkimuskeskuksen laskeman kohtuullisen minimin viitebudjetin mukaan saada vähintään 600 euroa pystyäkseen kattamaan kulut, jotka aiheutuvat ruuasta, vaatetuksesta, kodin tavaroista ja laitteista, ja vapaa-ajasta sekä terveys- ja hygieniakuluista. Toimeentulotukea saava yksinasuva henkilö saa 444,26 euroa/kk. Koska yksinasuvista 42 prosenttia sijoittuu alimpaan tuloluokkaan ja koska yksinasuvan työttömän tulot asumiskustannusten jälkeen ovat hallituksen tänä vuonna tekemien korotusten jälkeenkin vain 90-luvun alun tasolla. Köyhimpiä ovat naiset. Hyvätuloisenkin yhden hengen talous taas voi olla muutaman sairaslomakuukauden päässä romahtamisesta. Kun sinkun vuosimenot ovat 20 000 euroa, niin saman verran tienaavat pariskunnat selviävät yhteensä 25 000 eurolla. Tämän vuoksi mielestäni:
a) Toimeentulotuki tulisi korottaa niin, että 600 euroon niin, että kaikkein alimmissakin tuloluokissa välttämättömät kulut olisi mahdollista kattaa toimeentulotuella tai se pitäisi mieluiten korvata perustulolla.
b) Alennetusta toimeentulotuen perusosasta tulisi luopua, sillä se ei tutkimusten mukaan kannusta nuoria koulutukseen enkä usko, että se kannustaa ketään muutakaan koulutukseen tai työhön tai mihinkään muuhunkaan toimeentulon parantamiseen.
c) Epätasa-arvoinen kohtelu yksinasuvan ja yksinhuoltajan toimeentulotuen välisessä erossa olisi poistettava (Toimeentulotukilaki § 9), sillä toimeentulovaikeuksia esiintyy keskimääräistä yleisemmin työttömien ja yhden huoltajan perheiden lisäksi ja alle 65-vuotiaiden yhden henkilön kotitalouksilla.
d) Hyvätuloisille ja keskituloisillekin yksinasuville on luotava turvaverkko: jos tulot romahtavat sairauden tai muun sellaisen syyn vuoksi, esimerkiksi kodinkoneen rikkoutumisen tai yllättävän muuttotarpeen vuoksi, pitäisi heilläkin olla mahdollisuus saada korotonta tai matalakorkoista lainaa välttämättömien kulujen kattamiseen.
e) Yksinasuvan elinkustannukset ovat korkeammat pääkaupunkiseudulla kuin muualla maassa, joten pääkaupunkiseudun kuntien pitäisi harkita Helsinki-lisää toimeentulotukeen.

Nenna

Mainokset

Halusin olla vapaa mutta en halunnut yksin olla

Toiset meistä ovat vakaumuksellisia yksinasujia. Minä en. Minä en koskaan päättänyt, että olisin 28-vuotiaana yksin. Minä en koskaan uskonut, että siinä kävisi niin. Päinvastoin: minun piti aina olla se, joka menee naimisiin sen teinirakkautensa kanssa, saa lapsia nuorena ja asuu sitten isossa talossa niiden viiden jälkeläisensä ja miehensä ja koiriensa ja niin edelleen kanssa. Sen pidemmälle en koskaan edes ajatellut.

Lukioikäisenä minä olin tyttökaveriporukasta ainoa, joka haaveili lapsista. Muut haaveilivat korkeakouluopinnoista. Muistan abikeväältä yhden aamuöisen taksimatkan, kun löin parhaan ystäväni kanssa vetoa siitä, mihin elämä meidät vie. Hän sanoi: ”Jos mä koskaan meen naimisiin tai saan lapsia, mä oon sulle kympin velkaa.” Minä vastasin: ”Jos mä en koskaan mee naimisiin tai saa lapsia, mä oon sulle kympin velkaa.” Arvannette jo: nyt kymmenen vuotta myöhemmin sillä tytöllä on aviomies, kolme lasta ja omakotitalo. Eikä se suinkaan ole meistä ainoa. Minä sen sijaan olen – ainoa, jolla on se korkeakoulututkinto.

En juurikaan tapaa lukioaikaisia ystäviäni enää. Ne kun ovat kaikki jääneet tai palanneet sinne pikkukaupunkiin, jossa minulla ei koskaan ole aikaa käydä. Silloinkin kun käyn, en enää jaksa ehdottaa tapaamista. Niillä on kuitenkin aina anoppi kylässä, joku oksennustaudissa tai sitten ne eivät saa lapsenvahtia. Tai jos saavat, ne haluavat viettää sen ainoan vapaailtansa keskenään. Eikä meillä oikeastaan ole enää mitään sanottavaakaan toisillemme.

Viimeksi kuulin tuosta lukioaikojen parhaasta ystävästäni, kun hän odotti viimeisillään kaksosvauvojaan ja minä tein työharjoittelua sisäasiainministeriössä. Olin aiemmin sanonut, että olisi hauskaa neuloa jotain vauvoille, ja ystäväni kysyi miten neulomukset edistyvät. Vastasin, että virkanaisen elämä on niin kiireistä, ettei neulomisesta nyt tule mitään. Sanoin vielä: ”Onneksi sä perustit ton perheen, niin mä voin rauhassa luoda tätä uraa.” Siihen en koskaan saanut vastausta.

Silloin harvoin, kun sattumalta näen vanhoja ystäviäni, joudun aina vastaamaan samaan kysymysryöppyyn siitä, miksen vieläkään ole valmistunut, miksen vieläkään ole oikeissa töissä, miksen vieläkään ole pariutunut, lisääntynyt, asettunut aloilleni. Siis: miksen vieläkään ole kasvanut aikuiseksi tai alkanut elää niin kuin pitäisi. Se, että minä olen tehnyt asioita, joista ne eivät osaa haaveillakaan, ei paina mitään. Se, että minä olen kouluttautunut, nähnyt maailmaa, temponut kaikkia ovia ja jatkanut etsimistä, ei paina mitään. Se, että minusta elämä on arvokasta näinkin ja että minä itse olen tyytyväinen tähän, ei paina mitään. Kaikesta huolimatta ne katsovat minua alaspäin, nenänvarttaan pitkin, halveksuen.

Minä en arvostele niiden valintoja (vaikken niitä aina ymmärräkään); minä toivon, että ne olisivat onnellisia omalla tavallaan. Minä en sano, että koulujen käyminen tai maailman kiertäminen olisi arvokkaampaa kuin lasten kasvattaminen – vaikka ei se ole yhtään vähemmän arvokastakaan. Minä en halua arvottaa eri ratkaisuja tai asettaa vastakkain erilaisia elämäntapoja, mutta ei minunkaan elämääni ole kenelläkään lupa arvostella.

Minä en tiedä, onko tämä paras mahdollinen tie. Sen tiedän, että tämä elämä on hyvää, arvokasta ja sopivaa juuri minulle, juuri nyt. En sano, etten koskaan voisi elää toisin – en minä pidä tästä väkisin kiinni. Mitä pidempään elää yksin, sitä hankalampaa on avata ovensa toiselle. Ei minun oveni silti säpissä ole tai ainakaan takalukossa. Se on apposen avoinna kaikille niille, jotka eivät tuomitse vaan kunnioittavat minun elämääni, minun valintojani ja kaikkia niitä sattumia, jotka minut tänne toivat.
Riikka

%d bloggers like this: