Asumisen haasteita ja yksi vaatimaton ratkaisuehdotus

Katselin kaupungin vuokra-asuntoja tarjoavan Ara-vuokra-asuntojen Stadin asunnot sivustoa netissä. Tätä kirjoitettaessa 9.10.2012 viimeisin avoinna oleva haku oli kohteeseen, joka on Kalasatamaan joulukuussa valmistuva kiinteistö oy Leonkatu 20. Haku päättyi lokakuun alussa. On hienoa, että kaupunki kykenee tarjoamaan varsin hyvin varusteltuja asuntoja kantakaupungista myös vuokralle. Kalleimman kahden huoneen ja keittiön 53 neliöisen asunnon saa vuokralle 745,30 euron kuukausivuokralla. Neliövuokra on siis noin 14,06 euroa, mikä on valitettavasti kuitenkin reilusti yli kaupungin keskineliövuokran, joka on Stadin asuntojen verkkosivujen ilmoituksen mukaan 10,29 euroa kuukaudessa.

Vapaarahoitteisten vuokra-asuntojen keskimääräinen neliöhinta on Helsingissä 14,82 euroa/neliö/kk ja pääkaupunkiseudullakin 14,10 euroa/neliö/kk:ssa. Keskustan läheisyydestä kaupungin uustuotantovuokra-asunnossa pitää siis maksaa lähes saman verran, kuin vapailla markkinoilla, mikä nyt ei varsinaisesti liene yllätä ketään. Kuukauden vuokrana 745 euroa kuulostaa kuitenkin kohtuullisen isolta summalta. Ainakaan työttömällä ei näihin asuntoihin ole varaa, saati sitten matalapalkka-aloilla työskentelevillä yksinasuvilla.

Stadin asuntojen verkkosivut kertovat myös, että se tarjoaa vuosittain vuokralle noin 3000 asuntoa vanhasta asuntokannasta ja uustuotantoa välitetään vuosittain noin 300 asuntoa. Vuodesta 2013 on näihin lukuihin verrattuna siis tulossa sikäli poikkeuksellinen, että Stadin asuntojen ilmoittamien tietojen mukaan uustuotannossa valmistuvia kohteita on heillä yhdeksän kohdetta ja niistä tulee tarjolle yhteensä 547 asuntoa. Kun tarkastelee 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen kehitystä tilastojen valossa, näkee kuitenkin heti, että kaupungin oman asuntotuotannon rakentamismäärän trendi on laskeva. Poikkeuksen muodostivat vuodet 2003 ja 2007, jolloin valmistui selkeästi keskimääräistä enemmän kaupungin omia asuntoja.

Kuva selkenee, kun tarkastellaan Helsingin asuntokantaa hallintamuodon mukaan vuonna 2009. Valtion tukemia vuokra-asuntoja on 21 prosenttia asunnoista, vapaarahoitteisia vuokra-asuntoja on 24 prosenttia ja vapaarahoitteisia omistusasuntoja on 39 prosenttia kaikista reilusta 325 000 asunnosta. Myös asuntotuotannon muotoja tarkasteltaessa trendi on selkeä: esimerkiksi vuonna 2010 sääntelemättömän rakentamisen tuotantoa oli kolme kertaa niin paljon kuin Ara-vuokratuotantoa. Tämä tarkoittaa suoraan sitä, että näiden rakennusprojektien valmistuessa suhde vuokra- ja omistusasumisen välillä säilyy edelleen ennallaan tai kasvaa omistusasumisen suuntaan.

Samaan aikaan talouden markkinatilanteen vaikeutuminen on lisännyt vuokra-asuntojen kysyntää. Vuoden 2010 lopussa Helsingin kaupungilla oli 20 600 aktiivista hakemusta ja kysynnän ennakoitiin kasvavan edelleen, mitä se on myös tehnyt. Kaupungin ara-vuokra-asuntoja välitettiin vuonna 2010 yhteensä 3 163 kappaletta. Asunnon saaneiden osuus on laskenut ja vuonna 2010 se oli 6,4 prosenttia. Kaikista vuonna 2010 välitetyistä asunnoista noin vajaat 1 400 oli kahden huoneen asuntoja, vajaa tuhat oli kolmen huoneen asuntoja ja alle 500 oli yhden huoneen asuntoja.

Yksinasuvien määrää koko Suomessa tarkasteltaessa törmätään sitten ongelman ytimeen. Vuonna 1975 Suomessa oli tilastokeskuksen tietojen mukaan noin 400 000 yksinasuvaa ja kolmen hengen tai enemmän asuntokuntia oli kaksinkertainen määrä verrattuna yksinasuviin eli noin 800 000. Vuonna 2011 kolme henkeä tai enemmän sisältäviä asuntokuntia taas oli koko Suomessa noin 670 000, kun yksinasuvien asuntokuntia oli samaan aikaan hieman yli miljoona. Vuoden 2011 aikana yksinasuvien määrä kasvoi 13 000 asuntokunnalla ja kahdenkin hengen asuntokuntien määrä kasvoi 9000 asuntokunnalla. Isompien asuntokuntien määrä sen sijaan väheni noin kolmella tuhannella.

Jos näistä luvuista ei muuta jää käteen, niin ainakin tämä. Kaupungin omaa asuntotuotantoa on lähitulevaisuudessa suunnattava voimakkaasti pienempien vuokra-asuntojen suuntaan. Lisäksi tuotannossa on otettava huomioon väestön ikääntymisen tuottamat haasteet. Myös kaupungin asuntopolitiikkaa pitää edelleen kehittää sosiaalisesti tasa-arvoisen asumisen suuntaan. Vastauksena tässä käsillä olevaan kohtaanto-ongelmaan olisi kaupungin oman rakentamisyksikön perustaminen.

© Ilkka Levä 2012

Mainokset

Kuolinilmoitukset

Isoisäni kuoli elokuun alussa. Hän eli yli 90-vuotiaaksi asuen ihan loppuun asti hoitokodissa samassa huoneessa isoäitini kanssa. Vielä keväällä isoisä oli hyvissä voimissaan: pystyi liikkumaan, syömään, peseytymään ja pukeutumaan itse.  Juhannuksen korvilla hänen voimansa hiipuivat ja pari kuukautta myöhemmin isoisä nukkui pois mummu vierellään. Aikoinaan oli kova homma saada isovanhemmat samaan hoitokotiin, saati vielä samaan huoneeseen. Onneksi isovanhemmillani oli lapsia, jotka jaksoivat taistella byrokratiaa ja typeryyttä vastaan.

Isoisän kuolema sai minut pohtimaan sitä, kuka taistelee minun hyvinvointini ja ihmisarvoisen loppuelämäni puolesta kun olen vanha ja väsynyt tai jos sairastun vakavasti? Lapsettomilla yksinelävillä kun ei ole puolisoa tai lapsia vaatimassa parempaa hoitoa tai hoitoa ylipäänsä.   Luin juuri tapauksesta, jossa kunnan ostama kotihoitopalvelu oli unohtanut vanhuksen neljäksi vuorokaudeksi lattialle makaamaan ja vanhuksen löytämisen jälkeenkin hoidossa oli sekoiltu oikein kunnolla. (ks. http://www.iltalehti.fi/uutiset/2012092016100001_uu.shtml) Pahin painajaiseni on joutua tuollaiseksi tuntemattomien armoilla olevaksi heittopussiksi, jonka loppusijoituspaikkaa kukaan ei tiedä.

Pohdin myös kuolemaani liittyviä käytännön asioita. Kuka valitsee arkkuni, järjestää muistotilaisuuteni ja laittaa kuolemastani ilmoituksen lehteen? Ja millaisen ilmoituksen? Rakkaana vaimona, äitinä ja isoäitinä kuolemiseen liittyy jotain sankarillista ja arvokasta (vaikka  todellisuudessa olisi ollut vaikka kuinka kamala persoona), paljon arvokkaampaa kuin kuolemiseen sisarena tai tätinä.  En myöskään haluaisi kuolla pelkkänä pitkäaikaisena ja arvostettuna työntekijänä, vaikka sillä ei pitäisi enää kuoleman jälkeen olla mitään väliä.

Isoisäni kuoltua alkoivat käytännön järjestelyt: tätini ja isäni valitsivat arkun, järjestivät muistotilaisuuden ja laativat kuolinilmoituksen.  Myös meidän lastenlasten mielipidettä kysyttiin esimerkiksi siitä, miten haluaisimme laittaa nimemme kuolinilmoitukseen.  Luettelisimmeko kaikkien nimet perhekunnittain tyyliin:

Kaipaamaan jäivät,

Matti, Maija ja Veera

Heikki, Vesa ja Ossi

Kaija, Jouko, Oiva , Aune  ja Liisi

Nina

vai luettelisimmeko perhekunnat siten, että lastenlasten puolisot ja lapset typistettäisiin sanaan perheineen seuraavan kaltaisesti:

Matti perheineen

Heikki perheineen

Kaija perheineen

Nina

Kuolinilmoitukseen valittiin ensimmäisen tapa, kukkapuskan surunauhaan tekstirimpsun pituuden vuoksi jälkimmäinen. Molemmat tuntuivat minusta tasapuolisen ahdistavilta. Minä näyttäydyin rivin viimeisenä yksinäisenä nimenä jonkinlaiselta perheettömältä luuserilta. Kyse ei ole siitä, ettenkö kehtaisi kertoa ihmisille eleleväni yksin.  Kyse oli enemmänkin siitä, että en pidä tästä kulttuurimme tavasta luokitella yksinasuvia perheettömiksi.  Itse en esimerkiksi ole koskaan kokenut itseäni perheettömäksi, koska kuulun hyvin tiiviisti sukulaisteni ja ystävieni arkeen ja elämään – joskus jopa ahdistavan tiiviisti.

Kysyin kyllä vanhemmiltani, mitä he tuumisivat jos laittaisin ”kaipaamaan jäivät” -kohtaan oman nimeni jälkeen koirani nimen. Olinhan kuitenkin käynyt koirani kanssa viikoittain tervehtimässä isovanhempiani vanhainkodissa. Lisäksi isoisäni ja koirani välillä oli selvä tunneside: koirani ulisi onnesta kun pääsi ukin luokse ja jo vuosia vähäpuheisena ollut ukki virkistyi aina höpöttämään koiralleni. Koira jäi kaipaamaan ukkia: enää en voi ottaa sitä mukaani hoitokotiin tervehtimään mummuani, koska se haukkuu ja etsii ukkia levottomana.  Ihan viimeisenä vuotena koirani olikin varmasti yksi aktiivisimmista vierailijoista. Esimerkiksi sisarukseni eivät pienten lastensa tai muiden kiireiden vuoksi ehtineet käymään kuin pari kertaa vuodessa. Perheellisinä heiltä ei edes odotettu sitä.

Kulttuurissamme ajatellaan, että perheellisten aika on aina kortilla: perheelliset tarvitsevat perheen yhteistä aikaa, aikaa parisuhteelle ja omaa aikaa. Meiltä yksineläviltä puolestaan odotetaan sitä, että jaamme aikaamme kaikille apua tarvitseville – vanhuksille, sairaille, väsyneiden lapsiperheiden vanhemmille ja lapsille, talkooapua kaipaaville. Ja silti meidät voidaan koska vain jättää sairastamaan ja kuolemaan yksin, koska tiukan paikan tullen sukulaisilla ja ystävillä ei ole mitään moraalista velvollisuutta huolehtia meistä perheettömistä. Ei ainakaan samalla tapaa kuin perheenjäsenillä on velvollisuus huolehtia toisistaan.

Kaipaamaan jäänyt

Meillä ei ole asuntoja

”Olen pahoillani, mutta meidän kauttamme ei ole saatavilla asuntoja. Meillä on vain asuntolapaikkoja. Valitettavasti meillä ei ole mitään vaikutusvaltaa kaupungin vuokra-asuntojen asukasvalintaan. Voimme antaa sinulle listan pääkaupunkiseudun vuokranantajista, nyt kannattaa vain yrittää itse hakea asuntoa mahdollisimman monesta paikasta.”

Tämä puheenvuoro on tullut minulle tutuksi. Aikuispalveluiden sosiaalityöntekijänä olen monesti henkilö, jonka puoleen käännytään, kun asunnon löytämisessä on ongelmia. Apua asunnonhaussa kysytään lähes päivittäin. Pulmana saattaa olla asunnon suhteettoman kallis vuokra, josta on vaikea suoriutua pienillä tuloilla, tai se, että nyt tai lähitulevaisuudessa asuntoa ei ole laisinkaan. Työntekijänä näissä tilanteissa toivoisi, että ratkaisu tilanteeseen olisi tarjota, mutta useinkaan hyvää ratkaisua ei pystytä löytämään. Monesti yhteyttä ottaneen ihmisen on vaikea uskoa, että työntekijän vaikutusmahdollisuudet tilanteessa ovat niin vähäiset kuin ovat.

Ihmiset joutuvat asunnottomiksi monista eri syistä. Joillekin tulee parisuhteessa ero, toisella välit vanhempiin kiristyvät. Kolmannella elämänhallinta rakoilee ja vuokrat jäävät maksamatta. Jos tarve on tuetulle asumiselle, mahdollisuudet löytää jonkinlainen asunto sosiaaliviraston kautta ovat olemassa. Tukiasuntoihin on kuitenkin kuukausien jono ja odotusaika vietetään usein kavereiden nurkissa. Nurinkurisesti jopa ongelmallisempaa saattaa olla, jos tuetun asumisen tarvetta ei ole. Tällöin ainoaksi avuksi usein jää tukeminen yksityisen markkinoiden vuokra-asunnon etsinnässä. Pienituloisille sopivan hintaisia asuntoja ei kuitenkaan ole markkinoilla juurikaan.

Entäs Helsingin kaupungin vuokra-asunnot? Asuntojonossa on tuhansia hakijoita. Yksinäiset, työttömät tai eläkkeellä olevat asunnottomat ihmiset eivät yleensä ole niitä, joille harvoja vapautuvia asuntoja tarjotaan. Kaupungin asuntotoimistosta on kantautunut tieto, että hekin toivoisivat mieluiten työssäkäyviä asunnonhakijoita. Jos kaupunki ei tarjoa asuntoa asunnottomalle, niin kuka sen tekee?

Samaan aikaan Helsingissä ei aloitettu tänä vuonna yhdenkään vuokra-asuntorakennuksen rakennustöitä. Aiesopimusta 2400 – 2600 valtion tukemasta vuokra-asunnosta Helsingin seudulla ei ole mahdollisuuttakaan enää täyttää. Iso osa kaupungin asukkaista, erityisesti pienituloiset ja yksinasuvat, käyttävät leijonanosan tuloistaan asumiseen. Yksityisten markkinoiden asuntojen hinnat hipovat pilviä.

Asuntopula esitetään usein ratkaisemattomana ongelmana, joka kuuluu suuren kaupungin luonteeseen. Jos Helsinki pitäisi asuntomaan hankinnan ja kaavoituksen omissa käsissään ja perustaisi oman rakentamis- ja korjausyksikön, asuntojen rakentamiseen voitaisiin vaikuttaa huomattavasti nykyistä paremmin. Ehkä yksittäisen sosiaalityöntekijän ei ole mahdollista ratkaista asuntopulaa, mutta Helsingin kaupungin on mahdollista se tehdä.

Petra Malin

%d bloggers like this: