Ihan sairaan yksin

Sairastuin. Ensin flunssaan. Sitten jälkitautiin. Ja vielä uudelleen.

Pari kuukautta kipeänä ja lopulta viikkoja poissa töistä.

Ensin tunsin itseni surkeaksi. Kukaan ei soittanut ja kysynyt kykenenkö kauppaan. Pystynkö pissattamaan piskit. Kakattamaan koirat.  Viruttamaan viikkoja lojuneet pyykit. Kukaan ei soittanut ja kysynyt tarvitsenko kahvimaitoa Alepasta. Kirjoja kirjastosta. Olin pirullisen yksin pienessä kaksiossa.

Itsesäälikohtaus päättyi pikaisesti. Tajusin miten vapauttavaa on kun ainoa katsoja on peilikuva. Likaisen tukan alla, virttyneen pyjaman ja nuhjuisten villasukkien sisällä sain olla ihan rauhassa. Saatoin nukkua päivällä tilkkutäkin alla sohvalla ja valvoa yöllä vuoteessa sotkuisissa lakanoissa. Saatoin tuijottaa televisiosta täysin arveluttavia tuotoksia kenenkään moralisoimatta. Tilallani ei ollut todistajaa ja hyvä niin.

Yksinäisyys katkesi hetkeksi puhelinsoittoon. Soiton myötä aloin uudelleen kaivata elämääni jakajaa.

Langan toisesta päästä kuulunut ääni kertoi talouteni realiteeteista. Palkka muuttuu sairauspäivärahaksi. Monologini oli tullut käännekohtaan ja luvassa oli loppuratkaisu.  Draaman kaarella luvassa alamäkeä – liuku, jossa yksinelävän keskituloisen(kin) palkansaajan henkilökohtainen konkurssi on muutaman kuukausipalkan päässä. Hei sun heiluvilles ja pitkiä pellavia. Seuraa loppuratkaisu.

Onneksi tervehdyin ja pääsin töihin. Onneksi palkka katkesi vain pariksi viikoksi. Pankki ei myöntänyt lyhennysvapaata pääkaupunkitason asuntolainalle. Laitoin laskut järjestykseen ja laskelmoin mikä kestäisi pisimpään maksamattomana ilman perintäperkeleen yhteydenottoa.  Postilaatikon oksentamista maksukehotuksista huolimatta taisin voittaa tämän erän.  Samaan aikaan mediassa keskusteltiin kokoomuksen puoluehallituksen ideasta saattaa sairauden varjolla laiskottelevat työläiset kaidalle polulle. Pari palkatonta karenssipäivää ja kahdenkymmenen prosentin leikkuri kahden seuraavan viikon palkkaan. Ymmärrän nyt. Ainakaan yksin ei ole hyvä sairastaa.

Annis

Mainokset

Arkipäivän yhteisöllisyydestä

Kun sinulla on perhe, on se yleensä tärkeintä maailmassa, ja hyvä niin. Nuo yleensä 2-3 muuta henkeä yksikössäsi ovat ne ihmiset, jotka ovat läheisimpiä, ja joiden hyvinvointi on sinulle ykkösasia elämässä. Perheestä, kasvattamisesta ja vanhemmuudesta puhutaan ehkä enemmän kuin koskaan. Kuka vielä väittää, että emme olisi perhekeskeisiä?

Nykyvanhempi tietää, että yhteiset ruokailuhetket ovat tärkeitä. Laatuaika on menneen talven lumia. Sen sijaan pitää olla läsnä, ilmeisesti koko ajan. Harrastuksiakaan ei saa lapsilla olla liikaa. Kaikilla muillakin on älypuhelin, joten meidän ipanakin ilmeisesti tarvitsee sellaisen. Tämä kaikki luoviminen ja moni muu pitäisi hoitaa stressaavan työn lisäksi, ruuhkavuosina. Joskus ei ehkä jaksa keskittyä muuhun maailmaan tämän kaiken perheruljanssin päälle.

Jokaisen oma lähipiiri on tietysti rakas, mutta on valitettavan ikävää miten kohtelemme ventovieraita. Huonoja päiviä lienee kullakin, mutta silti: meininki on usein aika tylyä, kylmää ja välinpitämätöntä. Olen useat kerrat suorastaan hävennyt joitakin ystäviäni, jotka kohtelevat tarjoilijaa tai myyjää kuin toisen luokan kansalaista. Tällaistako mallia halutaan antaa seuraavalle sukupolvelle? Huono palvelu on asia erikseen, ja siitäkin voi antaa rakentavaa palautetta. Nyt puhun kuitenkin hyvistä käytöstavoista.

Milloin viimeksi hymyilit bussikuljettajalle? Milloin tervehdit asiakaspalvelijaa? Smalltalk ei ole meidän kansamme juttumme, joten unohdetaan se suosiolla, ellei se jostain kumman syystä tunnu juuri sillä hetkellä luontevalta. Milloin unohdimme silmiin katsomisen, hymyilemisen, kiittämisen, toisen noteeraamisen ihmisenä, pienin arkipäiväisin elein? Kuulostaa ehkä naiivilta maailmanparantamiselta, mutta miten se Gandhi sanoikaan. Ole se muutos jne.

Viime viikolla vietettiin itselleni entuudestaan tuntematonta Mitalipäivää. Mikä ihana idea! Tiesin heti, kenelle arkipäivän sankarille haluan mitalin ojentaa ja näin myös tein. Lähikauppani nuorelle mieskassalle, joka on onnistunut piristämään montaa arkipäivääni. Kaiken ulkoistamisen ja globalisaation seassa tutut naamat tuovat turvallisuutta. Oli se sitten työyhteisö tai lähikaupan . myyjä. Niitä yksinelävä ihminen kaipaa, kun raahautuu työpäivän jälkeen ostoksille perhepakkausten valloittamaan elintarvikeliikkeeseen.

Titsu

Leski, yksinelävä, yksinäinen. Yksin.

Minun vanhempani ehtivät elää yhdessä yli 30 vuotta. Sitten isä kuoli, tuosta noin vain, varoittamatta. Jätti äidin hetkeksi tyhjän päälle. Yksin, 30 vuoden jälkeen.

Elämänkumppanin kuolema on pohjaton suru, mutta pakottaa myös sopeutumaan uuteen, pelottavaan elämäntilanteeseen juuri silloin, kun kaikkein vähiten jaksaisi. Koko se elämä, mihin on tottunut, katoaa. Oma identiteetti murtuu: yhtäkkiä onkin leski, yksinelävä, yksinäinen. Yksin.

Käytännön elämäkin muuttuu: tulot pienenevät eikä vastuuta taloudesta tai kotitöistä voi enää jakaa. Kahden hengen koti tuntuu autiolta ja liian suurelta. Sosiaalinen piiri pienenee, elämän rytmi muuttuu. Yhteiset suunnitelmat jäävät toteutumatta, koko loppuelämä täytyy rakentaa uudelleen. Selviytyäkseen on muututtava itsekin.

Minun äitini ei ole koskaan osannut pyytää apua eikä liioin opettaa sitä meille lapsille. Luulen, että monelle yksinelävälle vaikeimpia ovat ne asiat, joista ei selviä yksin. Se, kun ei yletä verhotankoon tai auto jäätyy pihaan pakkasella. Kun pitää tehdä suuria päätöksiä tai kantaa vastuu kaikesta.

Kukaan ei voi osata kaikkea ja vaikka osaisikin, yksin ei silti aina riitä. Monet ihmiset ovat kyllä hyväntahtoisia ja auttavat mielellään. Kaikkein raskainta on kuitenkin myöntää heikkoutensa, osaamattomuutensa ja antaa itselleen lupa siihen, että tarvitsee toisia. Kun minun isäni kuoli, me opimme pyytämään apua.

Paljon muutakin muuttui. Minä olen aina haaveillut sellaisesta kodista, jossa on avoimet ovet ja kaikilla lupa tulla. Kodista, jossa on paljon elämää. Ikiomista ihmisistä. Minun lapsuudenkotini ei koskaan ollut sellainen. Ei niin, ettei sinne olisi saanut tulla. Se vain ei ollut tapana.

Kun minun isäni kuoli, meidän perheemme ei pienentynytkään vaan päinvastoin laajeni. Me opimme, että ihmiset ovat tärkeimpiä. Me opimme, että säännöillä, nimillä tai verisiteillä ei ole mitään merkitystä, jos joku on rakas. Me opimme päästämään perheeseemme ne, jotka haluavat tulla ja pitämään niistä kiinni.

Me opimme arvostamaan elämää eri tavalla, arvostamaan oikeasti tärkeitä asioita. Opimme pyytämään ja ottamaan vastaan apua ja päästämään lähelle ne, jotka haluavat tulla. Me opimme selviytymään omillamme, mutta toistemme kanssa. Opimme sietämään yksinäisyyttä, mutta myös myöntämään sen ja puhumaan siitä.

Erityisesti silloin, kun jokin elämässä hajoaa tai särkyy, yksinelävä on kaikkein heikoimmilla. Ja niin voi käydä kenelle tahansa. Silloin tarvitaan niitä, jotka panevat ruohonleikkurin käyntiin tai kutsuvat iltateelle. Silloin tarvitaan myös yhteiskunnan tukea ja sellaisia rakenteita, joiden läpi kukaan ei putoa tyhjän päälle.

Riikka

%d bloggers like this: