Leski, yksinelävä, yksinäinen. Yksin.

Minun vanhempani ehtivät elää yhdessä yli 30 vuotta. Sitten isä kuoli, tuosta noin vain, varoittamatta. Jätti äidin hetkeksi tyhjän päälle. Yksin, 30 vuoden jälkeen.

Elämänkumppanin kuolema on pohjaton suru, mutta pakottaa myös sopeutumaan uuteen, pelottavaan elämäntilanteeseen juuri silloin, kun kaikkein vähiten jaksaisi. Koko se elämä, mihin on tottunut, katoaa. Oma identiteetti murtuu: yhtäkkiä onkin leski, yksinelävä, yksinäinen. Yksin.

Käytännön elämäkin muuttuu: tulot pienenevät eikä vastuuta taloudesta tai kotitöistä voi enää jakaa. Kahden hengen koti tuntuu autiolta ja liian suurelta. Sosiaalinen piiri pienenee, elämän rytmi muuttuu. Yhteiset suunnitelmat jäävät toteutumatta, koko loppuelämä täytyy rakentaa uudelleen. Selviytyäkseen on muututtava itsekin.

Minun äitini ei ole koskaan osannut pyytää apua eikä liioin opettaa sitä meille lapsille. Luulen, että monelle yksinelävälle vaikeimpia ovat ne asiat, joista ei selviä yksin. Se, kun ei yletä verhotankoon tai auto jäätyy pihaan pakkasella. Kun pitää tehdä suuria päätöksiä tai kantaa vastuu kaikesta.

Kukaan ei voi osata kaikkea ja vaikka osaisikin, yksin ei silti aina riitä. Monet ihmiset ovat kyllä hyväntahtoisia ja auttavat mielellään. Kaikkein raskainta on kuitenkin myöntää heikkoutensa, osaamattomuutensa ja antaa itselleen lupa siihen, että tarvitsee toisia. Kun minun isäni kuoli, me opimme pyytämään apua.

Paljon muutakin muuttui. Minä olen aina haaveillut sellaisesta kodista, jossa on avoimet ovet ja kaikilla lupa tulla. Kodista, jossa on paljon elämää. Ikiomista ihmisistä. Minun lapsuudenkotini ei koskaan ollut sellainen. Ei niin, ettei sinne olisi saanut tulla. Se vain ei ollut tapana.

Kun minun isäni kuoli, meidän perheemme ei pienentynytkään vaan päinvastoin laajeni. Me opimme, että ihmiset ovat tärkeimpiä. Me opimme, että säännöillä, nimillä tai verisiteillä ei ole mitään merkitystä, jos joku on rakas. Me opimme päästämään perheeseemme ne, jotka haluavat tulla ja pitämään niistä kiinni.

Me opimme arvostamaan elämää eri tavalla, arvostamaan oikeasti tärkeitä asioita. Opimme pyytämään ja ottamaan vastaan apua ja päästämään lähelle ne, jotka haluavat tulla. Me opimme selviytymään omillamme, mutta toistemme kanssa. Opimme sietämään yksinäisyyttä, mutta myös myöntämään sen ja puhumaan siitä.

Erityisesti silloin, kun jokin elämässä hajoaa tai särkyy, yksinelävä on kaikkein heikoimmilla. Ja niin voi käydä kenelle tahansa. Silloin tarvitaan niitä, jotka panevat ruohonleikkurin käyntiin tai kutsuvat iltateelle. Silloin tarvitaan myös yhteiskunnan tukea ja sellaisia rakenteita, joiden läpi kukaan ei putoa tyhjän päälle.

Riikka

Advertisements
Jätä kommentti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: