Jouluna yksin

Tänä vuonna vietän joulua yksin – ensimmäistä kertaa elämässäni. Tai en aivan yksin, nimittäin vietän sen rakkaan koirani kanssa. Vielä pari vuotta sitten, kun erosin pitkästä parisuhteesta, ajatus yksin vietettävistä joulupyhistä tuntui ahdistavalta. Joulu on myyty meille ennen kaikkea lapsiperheiden punakultaisena onnellisuuden ja rakkauden juhlana. Lapsena joulu tuntuikin melkein taianomaiselta. Myöhemmin teini-iässä aloin ymmärtää, että loppujen lopuksi kyse on suurelta osin kaupallisesta kulutusjuhlasta. ”Joulurauha” oli sitä paitsi kotimme ilmapiiriä ajatellen melkoista ironiaa. Jouluun liittyy niin paljon hössötystä, odotuksia, turhaa stressaamista, hermojen kiristelyä ja suorituspaineita.

Lahjojen antaminen rakkaudella ei toki ole huono asia, eikä hyväntekeväisyyskeräyksiin osallistuminen. Tosin joka paikasta pursuava keräysvimmakin on alkanut ärsyttää. Yleensä olen vienyt lahjapaketin Forumissa olevaan lastensuojelun asiakkaille tarkoitettuun keräykseen. Viime vuonna ostin Afrikan tähden jollekin lapselle. Tuntui jotenkin hyvältä ostaa jotain niin konkreettista näkymättömien tekstiviesti- tai pankkitililahjoitusten sijaan. Tänä vuonna olen käynyt säestämässä vanhuksille joululauluja ja hankkinut tukihenkiönä toimiessani nuorelleni joululahjan. Kävimme myös joulukonsertissa. Mietin, josko menisin Hurstin joulujuhlaan vapaaehtoiseksi, jos sellainen on mahdollista. Kyllähän hyvän tekeminen ihan itsekkäästi ajatellenkin tuottaa hyvää mieltä. Mutta eipä sillä ole mielestäni väliä, lopputulos kai tässä merkitsee.

En ole koskaan perustanut perinteisistä arvoista. Tänä vuonna katsoin joulukoristekitschkokoelmaani ja päätin, etten laita yhtäkään tonttua tai edes glitterpeitteistä muovikuusta esille. Sen sijaan laitan kynttilöitä ja yhdet valkoiset jouluvalot. Kaupungilla nautin silti värikkääistä jouluvaloista, ne ovat kauniita pimeyden keskellä. Nyt siis odotan viiden päivän vapaaputkea – ja hyvillä mielin. Oma lapsuudenperheeni on ulkomailla, joten ratkaisu on käytännössä melkein pakon sanelema. Paitsi, että muutama ihana ystävä ja sukulainen kutsui ystävällisesti luokseen. Eilen kuitenkin vastasin ystävällisen kiitos, mutta ei kiitos -viestin. Olin otettu myötätunnosta, mutta oikeasti tänä vuonna voin katsoa peiliin ja olla vaipumatta itsesääliin.

Koko vuosi on ollut aikamoista härdelliä ja suorittamista. Odotan aidosti rauhallisuutta, kiireettömyyttä ja pysähtymistä. Siihen on niin harvoin oikeasti aikaa. Silloin en ajattele kuntosalille lähtemistä enkä työjuttuja. Voin vihdoinkin katsoa sen L-koodin viimeisen tuotantokauden ja nauttia hyvällä omallatunnolla herkkuja. Ja jos jostain syystä rupeaisikin ahdistamaan, niin laitan verhot ikkunan eteen ja välttelen tv:n katselua. Koira on muuten yksinäinsen ihmisen pelastus. Se ei odota mitään, ja on varmasti hyvää seuraa. Läheisyyttäkin siltä saa.

Nuori, jonka tukihenkilönä toimin, on vähävaraisesta perheestä. On sydäntäraastavaa seurata, millaiselta jatkuva pennin venytys vuodesta toiseen tuntuu köyhässä perheessä. Samaan aikaan toisaalla samanikäinen työkaverini teinitytär omistaa puoli tusinaa eriväristä Conversetossua, vaihtaa puhelinta vuoden välein ja matkustelee pitkin maailmaa. Eihän se ole toisilta pois, saattaa joku ajatella. Rakkaus ei katso varallisuutta, mutta joskus toivoisin vain, että niinkin tylsä asia kuin materia jakaantuisi tasaisemmin. Elämän laatua ja tiettyä turvallisuutta kun se mammona tuo kuitenkin vaikka kuinka downshiftaisi. Rakkaudellista ja rauhallista, oman näköistä joulua kaikille toivottaen!

Titsu

Mainokset

House of pain

Koti on minulle tärkeä ja henkilökohtainen arjen kivijalka. Myös me jotka emme pidä sisustusblogia, pese ikkunoita joka kuukausi ja osta trendin mukaisia kevätverhoja, haluamme panostaa kotiin jossa viihtyä ulkoisesti ja sisäisesti. Yksi kotoilua edistäväksi aiottu valinta kääntyi tämän sinkkunaisen katastrofiksi sen verran kauan sitten, että kokemus nyt jo hymyilyttää. Taustalla oli halu vaihtaa maisemaa, mutta luopumatta tutusta elinympäristöstä. Helppoa, eikö?

Asuin aiemmin Tampereella Nekalan kaupunginosassa, joka on pari vuotta sitten rankattu Suomen kolmanneksi vaarallisimmaksi lähiöksi. 2009 löysin vahingossa kotimatkalla ihanan, mummulaa muistuttavan 5 asunnon puutalon sadan merkittävän metrin päästä: talo oli keskiluokkaisen, kalliista omakotitaloista koostuvan Viinikan puolella. Ihastus muuttui rakkaudeksi viimeistään silloin, kun omenapuiden ja raparperipensaiden takaa löytyi puilla lämmitettävä pihasauna. Katutason kaamea kaksio oli saatava, ulkomaalaisesta myyjästä ja välittäjän puuttumisesta huolimatta. Kaupat tehtiin kesäkuussa ja vimmattu pintojen repiminen alkoi sukulaisten avustamana juhannuksena.

Työmäärästä huolimatta alku meni hyvin. Pian kaatopaikkakuormat alkoivat kasvaa ja minulle valkeni, että koko kauan kaivattu ja ansaittu kesäloma menisi tähän jatkuvasti laajenevaan katastrofialueeseen. Budjetti pissi jo alussa, tietty, ja talkooväki väheni samalla kun työmäärä lisääntyi. Lautalattian asennukseen ilmoittautui vanha heila, joka varomattomalla lupauksellaan menetti myös kesälomansa vailla vastiketta. Kaikki lähti lapasesta, ja heinäkuun lopulla alkoi remontti-Ritulla olla yön pimeydessä valvoessa tippa silmäkulmassa. Kukaan ei halunnut tulla vedetyksi samaan suohon, joten kuulumisten vaihto muutti nopeasti suuntaa remontista poispäin niin ystävien kuin sukulaistenkin kanssa. Sinä minä sitten olin, liisterissä sananmukaisesti, ja yksin kuten aina.

Kylppärin lattian avaus paljasti putkirikon. Ja kosteusvaurion. Ja homeen. Kaupan purku tässä vaiheessa olisi ollut talouskatastrofi, vaikka toditettavasti vika oli ollut myyjän tiedossa: reikä putkessa oli korjattu silikonilla ja koko hoito pokkana vaan upotettu uudestaan betoniin! Seitsemän päivän (muka)pikabetoni venähti seitsemän viikon kuivumisajaksi, ja vanhan asunnon mentyä alta jäin pienimuotoisen kennelini kanssa kodittomaksi. Töihin paluun kanssa arki alkoi olla kaoottisen sijaan surrealistista. Mielikuvissa on vain voimattomuuden itku, yksinjäämisen lohduttomuus ja kokemus, ettei painajainen lopu koskaan.

Mutta päättyihän se. Jouluna olimme hurttien kanssa takkatulen loisteessa kauniissa, vanhaan tyyliin tehdyssä puutalokodissamme saunanraikkaina. Ilo, onni ja tyydytys prosessista antoi odottaa itseään pitkään, ja tätä kirjoittaessa odotamme julkisivuremontin alkua. On voimaannuttavaa huomata, että yhteiskuntatieteilijä/ kukkahattutäti/ taivaanrannan maalari voi ottaa koolaukset, kaadot ja vesieristeet haltuun. Mutta onko se tavoiteltavaa? Edelleen ajattelen, että oikein ajoitettu silitys myötäkarvaan tai hiljaisuudessa annettu voimahali olisi säästänyt muutamaltakin kyyneleeltä. Kaikkea VOI tehdä, kun niin päättää, mutta onko MUKAVAA tehdä, olla ja päättää aina yksin?

Krisse

%d bloggers like this: