Yksi vakuutus vakavan sairauden varalle, olkaa hyvä!

Vakuutusyhtiön edustaja on kutsunut minut tapaamiseen. Hän laskee laskimella, mitä tapahtuu, jos sairastun vakavasti, ja jään sairauspäivärahalle. Hän näyttää laskelman lopputuloksen. Katson summaa epäuskoisena. Tuollako pitäisi pärjätä? Kun nytkin luottokorttivelkakierteestä tuntuu niin vaikealta päästä eroon. Mitä minulle tapahtuisi? Auttaisiko sossu? Joutuisinko luopumaan ihanasta vuokra-asunnostani? Joutuisinko taas muuttamaan? Mihin muuttaisin? Saisinko asunnon? Velkaantuisinko? Menettäisinkö luottotietoni? Pysyisinkö järjissäni? Vakuutusyhtiön edustaja peesaa mukana. Kyllä nyt kannattaisi ottaa tällainen vakuutus. Sitä ei koskaan tiedä. Julkinen terveydenhuoltokaan ei vedä. Ei kannata jäädä kotiin miettimään, sitten se asian hoitaminen jää. Sanon kuitenkin kiitos ei, ja hän lupaa soittaa parin viikon kuluttua.

Kotona tarkistan Kelan sivuilta sairauspäivärahakorvauksen suuruuden. Edustaja ei ollut puhunut ihan totta. En silti aio ottaa vakuutusta. Ainakaan nyt. Mutta kauhuskenaariot hän onnistui saamaan päähäni. Tunnen itseni typeräksi ja naiiviksi, etten ole ajatellut asiaa aiemmin. Vaikka kyseessä olisi lyhyempikin sairausloma, saattaisin joutua suuriin taloudellisiin vaikeuksiin. Pahimmalta tuntuisi luopua kodista. Koti on niitä harvoja turvallisuutta tuovia asioita nykymaailmassa. Terveys. Sitä ei osaa arvostaa ennen kuin sen menettää, sanotaan. Haaveilen maailmasta, jossa ei tarvitsisi pelätä, että elämä on venäläistä rulettia, jos ei olekaan aina niin terve ja vahva.

Titsu

Mainokset

Reportaasi ”Haaste vai mahdollisuus? Katse yksineläviin” -seminaarista 24.4.2013

Keskiviikkona 24.4.2013 pidettiin eduskunnan kansalaisinfossa keskustalaistaustaisen Kerttu-verkoston organisoima seminaari otsikolla ”Haaste vai mahdollisuus? Katse yksineläviin”. Tilaisuuden avasivat Kerttujen puheenjohtaja Hanne Laasonen ja Keskustan kansanedustaja Annika Saarikko.

Saarikko painotti avauspuheessaan sitä, että perhekeskeisistä arvoistaan huolimatta myös Keskustan olisi aika tunnustaa se tosiasia, että maassamme asuu valtava yksinelävien joukko ja lähteä sen enempää arvottamatta parantamaan yksinelävien yhteiskunnallista asemaa Suomessa.

Tilaisuuden ensimmäinen kutsuttu luennoitsija, Euroopan historian professori ja Helsingin kaupunginvaltuutettu Laura Kolbe, piti historiallisen katsauksen yksinelävien asemaan otsikolla ”Yhteiskunnal- linen muutos ja yksinelävien asema”. Kolben mukaan yksin elämisen historia kytkeytyy voimakkaasti kaupunkilaiseen elämänmuotoon: 1830-luvun ylioppilaat sekä maaseudulta kaupunkiin tulleet palvelijattaret ja tehdastytöt olivat varhaisia suomalaisia yksineläviä. Kolben mukaan näitä ihmisiä ei kuitenkaan pidetty ”perheettöminä”, mitä nykypäivän yksineläviä usein pidetään. Entisaikaan kotitalouksiin kuului hyvin monenlaista väkeä, piiat ja rengit mukaan lukien. Ydinperheajattelu tuli Suomeen oikeastaan vasta toisen maailmansodan jälkeen kun yhteiskunnassa alkoi olla sosiaalipoliittista tilausta lasten hankinnalle. Kuten yleisöstä muistutettiin, tätä ennen yksinasuvia oli kuitenkin ”rangaistu” elintavastaan ja lapsettomuudestaan: Suomessa vuodesta 1935 lähtien yli 24-vuotiaat naimattomat ja lapsettomat kansalaiset joutuivat maksamaan niin sanottua vanhanpojan ja -piian veroa 3-6 % tuloistaan. Tämä laki poistui vasta vuonna 1975 henkilöverotuksen kokonaisuudistuksen yhteydessä.

Saarikon ohella myös Kolbe korosti puheessaan sitä, että Keskustan olisi aktivoiduttava tässä asiassa samalla tapaa kun Vasemmisto ja Vihreät ovat jo tehneet, sillä pelkästään Helsingissä asuu tälle hetkellä 150 000 yksinasuvaa. Kolben toi puheessaan esiin myös sen, että Helsingin asuntotarjonta ei pysty mitenkään tällä hetkellä vastaamaan yksinelävien korkeaa määrää, koska pieniä yksiöitä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi. Kolbe myös painotti puheessaan sitä tärkeää asiaa, että myös yksinelävät kaipaavat tilaa ympärilleen. Kaikki yksinelävät eivät elä tai halua elää yksiöissä.

Kolbe muistutti puheessaan myös siitä, että jokaisessa suvussa on ollut omat yksinelävänsä, eikä heidän kohtalonsa ole aina ollut mitenkään onnetonta. Kolben mielestä olisikin tarpeellista purkaa yksin elämiseen automaattisesti liitettyä ongelmakeskeistä ajattelua, sillä nykypäivänä on siinä mielessä helppo olla yksinelävä, yksineläviin suuntautuva moralisointi on vähentynyt. Kolbe muistutti puheessaan myös siitä, että jokaisessa suvussa on ollut omat yksinelävänsä, eikä heidän kohtalonsa ole aina ollut mitenkään onnetonta. Kolben mielestä olisikin tarpeellista purkaa yksin elämiseen automaattisesti liitettyä ongelmakeskeistä ajattelua, sillä nykypäivänä on siinä mielessä helppo olla yksinelävä, ETTÄ yksineläviin suuntautuva moralisointi on vähentynyt.

Kolben esitystä seuranneissa yleisöpuheenvuoroissa tuli kuitenkin esille, että yksinelävien elämänvalintaa moralisoidaan yhä yhteiskunnassa: nuoria naimattomia pommitetaan kysymyksillä puolison hankinnasta ja eronneita saatetaan edelleenkin syrjiä sekä lähipiirissä että pienemmällä paikkakunnalla avioeron vuoksi. Puheenvuoroissa painotettiin myös sitä, että yksinelämistä ei voida pitää vain ohimenevänä, opiskeluelämään, leskeksi jäämistä tai avioeroa seuraavana vaiheena vaan se saattaa jollakin olla koko elämän mittaista. Syitä tähän on turha lähteä miettimään, mutta ihmisten elintasoon tällä on usein merkitystä ja siksi se on merkittävää.

Kolben jälkeen lehterille saapui Suomen Yksinelävät ry:n perustaja ja diakoni Raija Eeva. Hänen puheensa oli otsikoitu: ”Näkyvät vai näkymättömät – yksinelävät nyky-yhteiskunnassa”. Eevan esitys sisälsi valtavasti sekä tilastotietoa suomalaisista yksinelävistä että kokemusta hänen omasta vuosikymmeniä jatkuneesta diakoniatyöstään yksinelävien parissa. Ilman epäilystäkään voidaan sanoa, että Raija Eeva kyllä tuntee suomalaisten yksinelävien tilanteen parhaiten Suomessa. Suomi onkin tilastoissa toisella sijalla Euroopan ”yksineläväisinpänä kansana”. Vain Ruotsissa yhden hengen kotitalouksia on Suomea enemmän. Raija Eeva kuitenkin moitti sitä, että yksinelävistä on tehty hävyttömän vähän tutkimuksia ja tämä on myös yksi syy siihen, että yksineläviä ei tunnusteta politiikassa.

Eevan korosti puheenvuorossaan myös sitä, että yksinelävät on Suomen suurin vähemmistö: 25 % suomalaisista aikuisista asuu yksin. Yksin elämiseen liittyy myös suuri köyhyysriski, joka johtuu korkeista elinkustannuksista. 31 % yksinelävistä elää tällä hetkellä alle minimitoimentulon. Lisäksi esimerkiksi Helsingissä 76 % toimeentuloasiakkaista on yksinasuvia. Onkin laskettu, että pariskunnan euro on yksinelävien 27 senttiä juuri näiden yksinelävien korkeiden elinkustannusten vuoksi.

Eeva moitti puheessaan myös sitä, että yleensä yksinelävät mielletään pääosin joko nuoriksi opiskelijasinkuiksi tai leskeytyneiksi vanhuksiksi. Tosiasiassa yksinasuvista alle 30-vuotiaita on 18 % ja yli 65-vuotiaita 33 %. Enemmistö, 49 % yksinasuvista, on kuitenkin 30–64 -vuotiaita eli työikäistä aikuisväestöä. Koska yksinasuminen tulkitaan usein liittyvän ohimenevänä ilmiönä nuoruuteen tai sitten ihmiselämän elämänkaaren loppupäähän, myös yksin elämiseen liittyviä ongelmia pidetään tilapäisinä. Näin tutkijoiden ja poliitikkojen ei ole myöskään tarvinnut tarttua niihin. Lisäksi yhteiskunnallisen ryhmäkäsitteen puuttuminen oli Raija Eevan mukaan yksi keskeinen tekijä, miksi yksinelävät ovat näkymättömiä yhteiskunnassa. Koska yksineläviä pidetään niin heterogeenisenä ja vaikeana ryhmänä, sitä ei myöskään ole pidetty tärkeänä ryhmänä politiikan tai tutkimuksen kannalta. Mutta ovatko perheet sitten kaikki keskenään samanlaisia?

Yksinelävillä on Raija Eevan mukaan toissijaisuuden ihmisarvo: he jatkuvasti odottavat vuoroaan tulla kuulluksi, mutta heidän vuoroaan ei koskaan tule. Tämä johtuu siitä, että perheitä priorisoidaan yksinelävien kustannuksilla. Yksinelävät eivät myöskään itse aktivoidu, koska eivät mielellään itsekään halua kuulua tähän epäseksikkääseen ”yksinelävien ryhmään”. Raija Eevan puhe oli sellaista faktojen pommitusta, että kaikkea ei tässä ole mahdollista toistaa. Mutta jos yksinelävien asemasta haluaa tietoa, niin kannattaa ehdottomasti kuunnella Raija Eevaa.

Raija Eevan jälkeen kommenttipuheenvuoron antoi eduskunta-avustaja Sanna Lehtinen, joka on kirkon piirissä tehnyt työtä aikaisemmin myös Raija Eevan kanssa. Myös Lehtinen korosti sitä, että Keskustan pitäisi aktivoitua yksinelävien asiassa ja tehdä oma poliittinen ohjelmansa yksinasuville. Ajankohtainen kunta-uudistus sekä sote-uudistus liittyvät myös yksinasumisteemaan: pelko lähipalveluiden katoamisesta koskettaa erityisesti yksinelävien taloutta. Lehtisen puheessa tuli esille myös yksinelävien monitahoinen syrjintä. Esimerkiksi turvatalot ovat tällä hetkellä vaan lapsiperheille, hengenvaarassa olevat lapsettomat naiset eivät saa tällaista apua esimerkiksi kärjistyneessä erotilanteessa.

Puheiden jälkeen käytiin vielä vilkasta keskustelua yksinelävien asemasta. Kysymyksiä oli selvästi enemmän kuin niitä oli aikaa ottaa vastaan. Mutta keskustelun luvattiin jatkuvan. Tilaisuuden päätti Annika Saarikko, joka korosti loppukaneetissaan sitä, että yksinasuvien aseman parantamiseksi täytyy tehdä yhteistyötä eri poliittisten kenttien välillä. Tästä on hyvä jatkaa!

%d bloggers like this: