Erakkous on outoa

Minä viihdyn yksin. Harvinaisen hyvin. Älkää ymmärtäkö väärin. Arvostan hyviä ihmissuhteita, ne ovat mielestäni kaiken a ja o. Elämässä ei ole mitään arvokkaampaa kuin ihanat ystävät, välittävä perhe tai rakkaus ylipäänsä. Ja olen onnekas, koska minulla on noita asioita. Siitä huolimatta valitsen usein oman ajan muiden kanssa hengailun sijaan.

Olen ollut leffassa yksin. Baarissa, keikalla, ravintolassa. Hardcoreinta osastoa edustaa yksin matkustaminen. Jouluna yksin oleminen. Kesälomalla annan itselleni lomaa myös ihmissuhteista. On ihana tuijottaa merta, vaipua omiin ajatuksiinsa ja pysähtyä. Siihen ei ole arjessa aikaa.

On tilanteita, joissa yksin oleminen ja liikkuminen on yleisesti hyväksyttyä. Kirjastoon voi mennä yksin, kaupungille ostoksille voi mennä yksin, jumppaan voi mennä yksin. Henkilökohtaisesti inhoan shoppailua, joten sen “nautinnon” pitkittäminen hengaamalla kaupoissa jonkun muun kanssa on kuin suurinta painajaista. En myöskään ollenkaan viihdy puhelimessa, vaikka sukupuoleni perusteella minun pitäisi ilmeisesti rakastaa puhelimessa juoruilua. Siksipä en tee noita asioita.

Joskus tuntuu siltä, että yksin olemisen vs. seurallisuuden suhde vaihtelee yksilöllisesti huomattavasti. Joku ei koskaan haluaisi olla yksin. Toinen pakottaa itsensä puoliväkisin olemaan edes joskus seurallinen. Olen todella huono tutustumaan uusiin ihmisiin. Epäsosiaalisuuttani yritän selittää sillä, että työssäni keskustelen käytännössä lähes koko työajan, 8 tuntia päivässä. Jos en asiakkaiden, niin työkavereideni kanssa. Tutustun työssäni keskimäärin sataan uuteen ihmiseen vuodessa. Syvällisesti. Ihme, että vapaa-ajalla ei kiinnosta tutustua uusiin ihmisiin?

Kun tapaan ihmisiä, haluan aidosti tavata heidät ja olla läsnä. Jos tapaan vain velvollisuuden tunteesta, olen itselleni ja muille kiukkuinen, eikä se ole oikein ketään kohtaan.

On vain yksi aika, jolloin en missään nimessä halua olla yksin. Se on juhannus Helsingissä. Silloin tunnen itseni yksinäiseksi.

Titsu

%d bloggers like this: