Yksin eläjä ei voi olla onnellinen

HS kirjoitti 16.10.2014 vapaaehtoisesti yksin elävistä http://www.hs.fi/elama/a1413341843803

Myönteistä oli, että aiheesta kirjoitetaan. Sen sijaan mukaan oli päässyt jälleen roppakaupalla stigmatisointia, ja ihan alan ammattilaisen suusta.

Väestöliiton erityisasiantuntija Maaret Kallio kertoo, että sinkkuutta pidetään yleensä väliaikaisena elämänvaiheena. ”Halu toisen kanssa elämiseen on koodattu ihmiseen, ja siksi suurin osa ihmisistä haluaa suhteeseen. Jo vauva hakee yhteyttä vanhempaan, ja se selittää myös ihmisen kaipuuta parisuhteeseen”, Kallio sanoo.

Kallion mukaan halu olla yksin voi olla myös opittua. ”Jos lapsi on kasvatettu niin, ettei hän ole saanut turvautua kenenkään, vaan on pitänyt olla reipas, ei aikuisenakaan osaa olla riippuvainen toisesta. Vaikka riippuvuus on taito, se nähdään yksilöllisyyttä ihailevassa kulttuurissa heikkoutena”, Kallio sanoo.

Myös se, miten ihminen kokee itsensä, vaikuttaa kuulemma ajatuksiin parisuhteesta. Jos ei usko kelpaavansa kenellekään, ei edes yritä löytää kumppania. Ja vielä:

”Jos sydän on särkynyt ja on jäänyt traumaattisia kokemuksia parisuhteesta, ihminen on saattanut menettää uskonsa siihen, että on olemassa kelvollisia kumppaneita”, sanoo myös sinänsä analyyttisemmin asiaa kommentoinut Osmo Kontula.

Kautta historian yksin elävät ovat saaneet kohdata yleistyksiä ja leimaamista. Heitä on pidetty kranttuina, itsekkäinä, tunteettomina, katkerina ja pettyneinä tai muuten vain onnettomina ihmispoloina.

Sillä jotain vikaahan siinä täytyy olla.

Eihän se ole normaalia.

Haluta elää yksin.

Yksin elämisestä on alettu puhumaan julkisuudessa enemmän vasta viimeisten vuosien aikana. Kallio puhuu sinkkuudesta välivaiheena. Joillekin se kenties on sitä. Kyseinen määritelmä luo kuitenkin kuvan siitä, että sinkkuus ei ole tavoiteltavaa, oikeaa elämää vaan jotakin josta on päästävä eroon. Yhtä lailla voisi sanoa, että parisuhde on nykyisin välivaihe. Ennen yksin eläminen liitettiin nuoruuteen ja vanhuuteen, ja välissä oltiin naimisissa, kunnes puoliso otti ja lähti – siis tuonpuoleiseen. Nykyisin kirjo on aika lailla laajempi. Yhä useampi elää aikuisuudessaan jaksoja yksin ja jaksoja parisuhteessa. Nämä jaksot saattavat olla hyviä tai huonona siitä riippumatta kuuluuko niihin parisuhde vai ei. On eronneita, yksinhuoltajia, etävanhempia, avoliitossa eläviä, seurustelevia, mutta erillään asuvia jne. Ja sitten on ihmisiä, jotka elävät yksin syystä tai toisesta.

Ei liene uutinen, että ennen erottiin vähemmän, koska se ei ollut taloudellisesti mahdollista. Halu toiseen ihmiseen on Kallion mukaan geeneissä. Mutta mitä halulla toiseen ihmiseen tarkoitetaan? Jos puhutaan siitä, että ihminen tarvitsee yhteisöllisyyttä, rakkautta, läheisyyttä ja seksiä, niin kyllä – näitä voi varmastikin pitää edelleen eräänlaisina perustarpeina useimmilla ihmisillä. Sen sijaan seksuaalisen ja taloudellisen vapautumisen myötä enää ei välttämättä odoteta, että nämä kaikki saataisiin samasta osoitteesta – siis perheestä ja parisuhteesta.

Ihminen voi olla osa työyhteisöä tai jotain muuta yhteisöä. Ihminen voi kokea rakkauden ja läheisyyden tunteita sukulaisten lapsia, ystäviä, eläimiä tai joitakin muita ihmisiä tai ihmiskuntaa kohtaan. Ja seksiä voi saada muualtakin kuin parisuhteesta.

Joitakin ihmisiä tuntuu ärsyttävän ajatus, että joku saisi tämän kaiken näin eri osoitteista. Tai se ei muuten tunnu moraalisesti oikealta, varsinkaan seksuaalimoraalisesti. Pitäisikö yksin elävän kärsiä vain siksi, että ei ole kumppania? Eikö se olisi aika julma ajatus? Yksineläjiä kutsutaan individualisteiksi. Mutta usein yksineläjä saattaa ollakin se, jolla on laaja sosiaalinen verkosto, ja jolla riittää mielenkiintoa ympäröivään yhteiskuntaan.

Ihmiset ovat erilaisia myös näissä tarpeissaan. Ei voida sanoa, että kaikki tarvitsevat yhtä lailla rakkauden, yhteisöllisyyden ja seksuaalisuuden kokemuksia. Jos halutaan ruveta diagnosoimaan niin tokihan aina voi löytää nimiä ja selityksiä asioille. Ihminen voi olla eristäytyvä tai estynyt persoonallisuudeltaan tai aseksuaali. Tai sitten yksinkertaisesti introvertti. Erakkoluonteinen. Yltiösosiaalisuutta vaativassa ajassa sitä ei vain tahdota aina hyväksyä tai ymmärtää.

Sitten vielä riippuvuus-näkökulma. Kallio ajattelee, että yksin elävä ei uskalla olla riippuvainen toisista ihmisistä. Hän on ehkä vahvuuteen sairastunut ja yksilökeskeinen. Meidän kulttuurissa kun ihannoidaan itsenäisyyttä. Jostain syystä en kuitenkaan ole huomannut, että yksin elämistä ihannoitaisiin. Perhe- ja parisuhdenormi elää vahvassa ja sanoisin, että on pikemminkin aika rohkeaa vastustaa sosiaalisia paineita ja toimia eri tavalla. Sen voisi ajatella jopa kertovan hyvästä itsetuntemuksesta. Että tietää mitä itse haluaa ympäristöstä huolimatta ja uskaltaa tehdä, mitä itse kokee oikeaksi.

Toisaalta sitten yksineläjän voidaan olettaa olevan niin traumatisoitunut ja kyynistynyt, että ei usko itsensä kelpaavan tai usko, että sopivia kumppaneita on olemassa. Siis aivan terapian tarpeessa oleva tapaus. Mitäs jos ihminen yksinkertaisesti vain huomaakin, ettei parisuhde ole häntä varten? Se voi olla aikuisen ihmisen kypsä ratkaisu elämänkokemustensa myötä.

Erilaisista näkökulmistahan tässä on kyse. Varmasti on ihmisiä, joiden elämänkokemukset ovat vaikuttaneet siihen, että he ovat päätyneet niihin valintoihin, mihin ovat päätyneet. Eikö meille kaikille käy niin? Niin yksin eläjällä kuin parisuhteessa olevalla voi olla pelkoja ja traumoja. Yksinäinen voi olla yksin elävä tai parisuhteessa oleva. Se, mitä ihmettelen, ovat nämä negatiiviset olettamukset yksin eläjistä ja yksin elämisen patologisointi. Mitä jos parisuhteessa olevaa analysoitaisiin näin? Sanottaisiin, että hän on riippuvainen, eikä uskalla elää omaa elämäänsä.

Kun yksin elävä sitten sanoo olevansa onnellinen, niin eikö tuo kokemus ole todellinen? Eikö hän vain tiedä paremmasta? Kuka joku toinen on sanomaan, että parisuhde ja perhe ovat ne, mitä sä tarvitset ja jotka tekee sut vasta aidosti ja oikeasti onnellisiksi.

Tämä kaikki herättää ajatuksen, kuinka tietoinen – vai onko tietoinen – ammattilainen on itse omista ennakkokäsityksistään ja olettamuksistaan.

On varmasti erilaisia sävyeroja ja syitä yksin elämisen vapaaehtoisuudessa. Osa yksinkertaisesti viihtyy yksin paremmin kuin parisuhteessa. Osa on eronnut, ja huomannut, että viihtyykin yksin. Osa viihtyy yksin, mutta ei ole täysin poissulkenut ajatusta parisuhteesta. Osa taas ei missään nimessä haluaisi elää yksin, mutta ei ole vaan löytänyt kumppania.

Yhteistä monille tuntemilleni tietoisesti yksin eläville on kuitenkin kolme asiaa: tarve omaan aikaan, taito nauttia omasta ajasta ja vapaudesta sekä usein myös uteliaisuus ja mielenkiinto erilaisia asioita ja ilmiöitä kohtaan maailmassa – olivatpa ne sitten taidetta, tiedettä, kutsumusammatti, politiikkaa, jokin intohimoinen harrastus tai vapaaehtoistyö.

Kautta historian on ollut henkilöitä, jotka ovat omistautuneet jollekin muulle asialle kuin perheen perustamiselle. Ennen sellainen oli äiti Teresa, nykyisin äiti Amma. Maailman parantaminen pienemmässäkin mittakaavassa voi olla jotakin, johon aika ei yksinkertaisesti riitä, jos on oma perhe hoidettavana.

Me ihmiset olemme erilaisia, ja erilaiset asiat tekevät meidät onnellisiksi. Loppukädessä onni syntyy usein pienistä asioista arjessa. Kuten eräs naimisissa oleva ystäväni yksin elämisestä ilmaisi: ”Voi myös johtua siitä että itekseen on mukava olla. Ei tarvi passuuttaa menojansa kenenkään toisen menojen kans, tavaraa ei ilmaannu eikä häivy (yleensä) ilman omaa osallisuutta asiaan, paikat on niinkuin ne laittaa.. Viikonloppuna valvot ja nukut niin myöhään kun haluat ja ohjelma on ite päätettävisä. Ei tarvi pakollisia vuodenaikavierailuja suorittaa appivanhemmille ja tapella kenen kotona ollaan joulu. Jännä että toiset tykkää niinki mutkattomasta elämästä.”

Titsu

%d bloggers like this: