Tyhjä koti, hiljaiset hetket ja hellyydetön arki – miksi joku haluaa olla yksin?

Maaret Kallio kirjoitti Helsingin Sanomissa (9.1.2014) lapsiperheen arjesta http://www.hs.fi/blogi/lujastilempea/a1420605382924. Tämä kirjoitus perustuu Kallion tekstiin, mutta on mukailtu yksinasuvan näkökulmasta kertovaksi. Kallio antoi luvan hyödyntää ja lainata hänen tekstiään tässä kirjoituksessa.

Yksinasuvan arki voi olla tavallisen tylsää. Mutta on siinä silti puolensa.

Sunnuntai-illan pahimmassa angstissa kyseenalaistan koko yksinasuvan elämän merkityksen. Miksi ihminen tahtoo väen vängällä olla yksin, kun tuloksena on vain pitkiä työpäiviä, tyhjä koti ja elämä ilman läheisyyttä, hellyyttä ja huolenpitoa.

Mutta kuluu vain silmänräpäys, kun raahaudun töistä väsyneenä kotiin. Kodissa on hiljaista, kun tulen sisään. Koira tulee vastaan ilahtuneena, kuten aina. Siirryn keittiöön purkamaan kauppakassia. Rupean laittamaan porkkanasosekeittoa väsyneenä, kaikessa rauhassa. Perjantai-iltana katson hyvän elokuvan kotona. Se saa minut kyyneliin. Viikonloppuna tapaan hyvää ystävää ja nauramme arkisille kommelluksille.

Sunnuntaiaamuna keitän kahvia, luen Hesaria, kuuntelen radiota, kiireettömästi. Ulkona paistaa aurinko. Tänään voisi vaikka lähteä pidemmälle kävelylle jonnekin meren rantaan. Mieleni täyttää kiitollisuus elämän pienistä onnen hetkistä ja hyvistä ihmisistä ympärilläni.

Yksinasuvan elämä on tasapaksun arkista ja tylsääkin. Erilaista kuin tv-sarja Sinkkuelämässä. Arkisia pyjamapäiviä, itselle tehty ateria, flunssaisena yksin sairastelua. Kaukana drinkkibaarien hohdokkuudesta ja vauhdikkaista lomaseikkailuista.

Ei voimakasta vihaa, eikä niin helisevää rakkautta. Ei suukkoja, halauksia, liikuttavia rakkaudentunnustuksia. Mutta ei myöskään riitoja, hermojen kiristelyä, ärhentelyä eikä pinnan venymistä. Parhaimmillaan se on ihan hyvää arkea.

On ihmisiä, jotka nauttivat perhe-elämästä ja vilkkaasta sosiaalisesta elämästä. Toisessa ääripäässä ovat erakot, jotka nauttivasta yksin olemisesta. Suurin osa meistä taitaa sijoittua johonkin tuohon välille. Kun on valtaosan ajasta muiden seurassa, oma aika tuntuu ylellisyydeltä, ja päinvastoin.

Joku haluaa omaa verta ja lihaa olevan ihmeen, tuon pienen ihmisen, jossa on niin paljon tuttua ja niin paljon uutta. Oman persoonansa, mutta silti minun perimäni tuotoksen. Suuren rakkauden, joka kumpuaa tuota olentoa kohti.

Joku toinen haluaa ehkä pelastaa maailmaa, auttaa huono-osaisia, rakastaa lähimmäistä, löytää tarkoituksensa muiden elämän parantamisesta tai suojella luontoa, eläimiä tai planeettaamme.

Jokaisella meillä on tapamme rakastaa ja tulla rakastetuksi, välittää ja koettaa olla merkityksellisiä. Löytää tarkoituksensa. Tulee hetkiä, kun kyllästymme elämäämme, olemme väsyneitä, valitamme pikkuasioista. Se on inhimillistä. Niin kauan kuin osaamme sen jälkeen aika ajoin palauttaa mieliin elämän ainutkertaisuuden ja ainutlaatuisuuden.

Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa, sanotaan vanhassa suomalaisessa iskelmässä. Jokainen elämän hetki ei varmasti ole juhlaa, iloa eikä onnea, mutta ihanaa on, kun ihminen löytää oma polkunsa ja sisäisen rauhan. Sillä elämä on tässä ja nyt. Tämä lahja, X määrä päiviä, joita meille jokaiselle on annettu.

Joten tänäkin aamuna: sotkuinen kenkäläjä eteisessä, haiseva tiskirätti, villakoirat sängyn alla, massiiviset silmäpussit, litisevä loska, ylitäysi työpäivä ja ärsyttävästi kurainen koira. Ongelmia, jotka menevät aina ohi ja joihin voin itse olla vaikuttamassa.

Kevyt huokaus. Kaikki on aika hemmetin hyvin.

Advertisements
Jätä kommentti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: