Jouluna yksin

Tänä vuonna vietän joulua yksin – ensimmäistä kertaa elämässäni. Tai en aivan yksin, nimittäin vietän sen rakkaan koirani kanssa. Vielä pari vuotta sitten, kun erosin pitkästä parisuhteesta, ajatus yksin vietettävistä joulupyhistä tuntui ahdistavalta. Joulu on myyty meille ennen kaikkea lapsiperheiden punakultaisena onnellisuuden ja rakkauden juhlana. Lapsena joulu tuntuikin melkein taianomaiselta. Myöhemmin teini-iässä aloin ymmärtää, että loppujen lopuksi kyse on suurelta osin kaupallisesta kulutusjuhlasta. ”Joulurauha” oli sitä paitsi kotimme ilmapiiriä ajatellen melkoista ironiaa. Jouluun liittyy niin paljon hössötystä, odotuksia, turhaa stressaamista, hermojen kiristelyä ja suorituspaineita.

Lahjojen antaminen rakkaudella ei toki ole huono asia, eikä hyväntekeväisyyskeräyksiin osallistuminen. Tosin joka paikasta pursuava keräysvimmakin on alkanut ärsyttää. Yleensä olen vienyt lahjapaketin Forumissa olevaan lastensuojelun asiakkaille tarkoitettuun keräykseen. Viime vuonna ostin Afrikan tähden jollekin lapselle. Tuntui jotenkin hyvältä ostaa jotain niin konkreettista näkymättömien tekstiviesti- tai pankkitililahjoitusten sijaan. Tänä vuonna olen käynyt säestämässä vanhuksille joululauluja ja hankkinut tukihenkiönä toimiessani nuorelleni joululahjan. Kävimme myös joulukonsertissa. Mietin, josko menisin Hurstin joulujuhlaan vapaaehtoiseksi, jos sellainen on mahdollista. Kyllähän hyvän tekeminen ihan itsekkäästi ajatellenkin tuottaa hyvää mieltä. Mutta eipä sillä ole mielestäni väliä, lopputulos kai tässä merkitsee.

En ole koskaan perustanut perinteisistä arvoista. Tänä vuonna katsoin joulukoristekitschkokoelmaani ja päätin, etten laita yhtäkään tonttua tai edes glitterpeitteistä muovikuusta esille. Sen sijaan laitan kynttilöitä ja yhdet valkoiset jouluvalot. Kaupungilla nautin silti värikkääistä jouluvaloista, ne ovat kauniita pimeyden keskellä. Nyt siis odotan viiden päivän vapaaputkea – ja hyvillä mielin. Oma lapsuudenperheeni on ulkomailla, joten ratkaisu on käytännössä melkein pakon sanelema. Paitsi, että muutama ihana ystävä ja sukulainen kutsui ystävällisesti luokseen. Eilen kuitenkin vastasin ystävällisen kiitos, mutta ei kiitos -viestin. Olin otettu myötätunnosta, mutta oikeasti tänä vuonna voin katsoa peiliin ja olla vaipumatta itsesääliin.

Koko vuosi on ollut aikamoista härdelliä ja suorittamista. Odotan aidosti rauhallisuutta, kiireettömyyttä ja pysähtymistä. Siihen on niin harvoin oikeasti aikaa. Silloin en ajattele kuntosalille lähtemistä enkä työjuttuja. Voin vihdoinkin katsoa sen L-koodin viimeisen tuotantokauden ja nauttia hyvällä omallatunnolla herkkuja. Ja jos jostain syystä rupeaisikin ahdistamaan, niin laitan verhot ikkunan eteen ja välttelen tv:n katselua. Koira on muuten yksinäinsen ihmisen pelastus. Se ei odota mitään, ja on varmasti hyvää seuraa. Läheisyyttäkin siltä saa.

Nuori, jonka tukihenkilönä toimin, on vähävaraisesta perheestä. On sydäntäraastavaa seurata, millaiselta jatkuva pennin venytys vuodesta toiseen tuntuu köyhässä perheessä. Samaan aikaan toisaalla samanikäinen työkaverini teinitytär omistaa puoli tusinaa eriväristä Conversetossua, vaihtaa puhelinta vuoden välein ja matkustelee pitkin maailmaa. Eihän se ole toisilta pois, saattaa joku ajatella. Rakkaus ei katso varallisuutta, mutta joskus toivoisin vain, että niinkin tylsä asia kuin materia jakaantuisi tasaisemmin. Elämän laatua ja tiettyä turvallisuutta kun se mammona tuo kuitenkin vaikka kuinka downshiftaisi. Rakkaudellista ja rauhallista, oman näköistä joulua kaikille toivottaen!

Titsu

Mainokset

House of pain

Koti on minulle tärkeä ja henkilökohtainen arjen kivijalka. Myös me jotka emme pidä sisustusblogia, pese ikkunoita joka kuukausi ja osta trendin mukaisia kevätverhoja, haluamme panostaa kotiin jossa viihtyä ulkoisesti ja sisäisesti. Yksi kotoilua edistäväksi aiottu valinta kääntyi tämän sinkkunaisen katastrofiksi sen verran kauan sitten, että kokemus nyt jo hymyilyttää. Taustalla oli halu vaihtaa maisemaa, mutta luopumatta tutusta elinympäristöstä. Helppoa, eikö?

Asuin aiemmin Tampereella Nekalan kaupunginosassa, joka on pari vuotta sitten rankattu Suomen kolmanneksi vaarallisimmaksi lähiöksi. 2009 löysin vahingossa kotimatkalla ihanan, mummulaa muistuttavan 5 asunnon puutalon sadan merkittävän metrin päästä: talo oli keskiluokkaisen, kalliista omakotitaloista koostuvan Viinikan puolella. Ihastus muuttui rakkaudeksi viimeistään silloin, kun omenapuiden ja raparperipensaiden takaa löytyi puilla lämmitettävä pihasauna. Katutason kaamea kaksio oli saatava, ulkomaalaisesta myyjästä ja välittäjän puuttumisesta huolimatta. Kaupat tehtiin kesäkuussa ja vimmattu pintojen repiminen alkoi sukulaisten avustamana juhannuksena.

Työmäärästä huolimatta alku meni hyvin. Pian kaatopaikkakuormat alkoivat kasvaa ja minulle valkeni, että koko kauan kaivattu ja ansaittu kesäloma menisi tähän jatkuvasti laajenevaan katastrofialueeseen. Budjetti pissi jo alussa, tietty, ja talkooväki väheni samalla kun työmäärä lisääntyi. Lautalattian asennukseen ilmoittautui vanha heila, joka varomattomalla lupauksellaan menetti myös kesälomansa vailla vastiketta. Kaikki lähti lapasesta, ja heinäkuun lopulla alkoi remontti-Ritulla olla yön pimeydessä valvoessa tippa silmäkulmassa. Kukaan ei halunnut tulla vedetyksi samaan suohon, joten kuulumisten vaihto muutti nopeasti suuntaa remontista poispäin niin ystävien kuin sukulaistenkin kanssa. Sinä minä sitten olin, liisterissä sananmukaisesti, ja yksin kuten aina.

Kylppärin lattian avaus paljasti putkirikon. Ja kosteusvaurion. Ja homeen. Kaupan purku tässä vaiheessa olisi ollut talouskatastrofi, vaikka toditettavasti vika oli ollut myyjän tiedossa: reikä putkessa oli korjattu silikonilla ja koko hoito pokkana vaan upotettu uudestaan betoniin! Seitsemän päivän (muka)pikabetoni venähti seitsemän viikon kuivumisajaksi, ja vanhan asunnon mentyä alta jäin pienimuotoisen kennelini kanssa kodittomaksi. Töihin paluun kanssa arki alkoi olla kaoottisen sijaan surrealistista. Mielikuvissa on vain voimattomuuden itku, yksinjäämisen lohduttomuus ja kokemus, ettei painajainen lopu koskaan.

Mutta päättyihän se. Jouluna olimme hurttien kanssa takkatulen loisteessa kauniissa, vanhaan tyyliin tehdyssä puutalokodissamme saunanraikkaina. Ilo, onni ja tyydytys prosessista antoi odottaa itseään pitkään, ja tätä kirjoittaessa odotamme julkisivuremontin alkua. On voimaannuttavaa huomata, että yhteiskuntatieteilijä/ kukkahattutäti/ taivaanrannan maalari voi ottaa koolaukset, kaadot ja vesieristeet haltuun. Mutta onko se tavoiteltavaa? Edelleen ajattelen, että oikein ajoitettu silitys myötäkarvaan tai hiljaisuudessa annettu voimahali olisi säästänyt muutamaltakin kyyneleeltä. Kaikkea VOI tehdä, kun niin päättää, mutta onko MUKAVAA tehdä, olla ja päättää aina yksin?

Krisse

Ihan sairaan yksin

Sairastuin. Ensin flunssaan. Sitten jälkitautiin. Ja vielä uudelleen.

Pari kuukautta kipeänä ja lopulta viikkoja poissa töistä.

Ensin tunsin itseni surkeaksi. Kukaan ei soittanut ja kysynyt kykenenkö kauppaan. Pystynkö pissattamaan piskit. Kakattamaan koirat.  Viruttamaan viikkoja lojuneet pyykit. Kukaan ei soittanut ja kysynyt tarvitsenko kahvimaitoa Alepasta. Kirjoja kirjastosta. Olin pirullisen yksin pienessä kaksiossa.

Itsesäälikohtaus päättyi pikaisesti. Tajusin miten vapauttavaa on kun ainoa katsoja on peilikuva. Likaisen tukan alla, virttyneen pyjaman ja nuhjuisten villasukkien sisällä sain olla ihan rauhassa. Saatoin nukkua päivällä tilkkutäkin alla sohvalla ja valvoa yöllä vuoteessa sotkuisissa lakanoissa. Saatoin tuijottaa televisiosta täysin arveluttavia tuotoksia kenenkään moralisoimatta. Tilallani ei ollut todistajaa ja hyvä niin.

Yksinäisyys katkesi hetkeksi puhelinsoittoon. Soiton myötä aloin uudelleen kaivata elämääni jakajaa.

Langan toisesta päästä kuulunut ääni kertoi talouteni realiteeteista. Palkka muuttuu sairauspäivärahaksi. Monologini oli tullut käännekohtaan ja luvassa oli loppuratkaisu.  Draaman kaarella luvassa alamäkeä – liuku, jossa yksinelävän keskituloisen(kin) palkansaajan henkilökohtainen konkurssi on muutaman kuukausipalkan päässä. Hei sun heiluvilles ja pitkiä pellavia. Seuraa loppuratkaisu.

Onneksi tervehdyin ja pääsin töihin. Onneksi palkka katkesi vain pariksi viikoksi. Pankki ei myöntänyt lyhennysvapaata pääkaupunkitason asuntolainalle. Laitoin laskut järjestykseen ja laskelmoin mikä kestäisi pisimpään maksamattomana ilman perintäperkeleen yhteydenottoa.  Postilaatikon oksentamista maksukehotuksista huolimatta taisin voittaa tämän erän.  Samaan aikaan mediassa keskusteltiin kokoomuksen puoluehallituksen ideasta saattaa sairauden varjolla laiskottelevat työläiset kaidalle polulle. Pari palkatonta karenssipäivää ja kahdenkymmenen prosentin leikkuri kahden seuraavan viikon palkkaan. Ymmärrän nyt. Ainakaan yksin ei ole hyvä sairastaa.

Annis

Arkipäivän yhteisöllisyydestä

Kun sinulla on perhe, on se yleensä tärkeintä maailmassa, ja hyvä niin. Nuo yleensä 2-3 muuta henkeä yksikössäsi ovat ne ihmiset, jotka ovat läheisimpiä, ja joiden hyvinvointi on sinulle ykkösasia elämässä. Perheestä, kasvattamisesta ja vanhemmuudesta puhutaan ehkä enemmän kuin koskaan. Kuka vielä väittää, että emme olisi perhekeskeisiä?

Nykyvanhempi tietää, että yhteiset ruokailuhetket ovat tärkeitä. Laatuaika on menneen talven lumia. Sen sijaan pitää olla läsnä, ilmeisesti koko ajan. Harrastuksiakaan ei saa lapsilla olla liikaa. Kaikilla muillakin on älypuhelin, joten meidän ipanakin ilmeisesti tarvitsee sellaisen. Tämä kaikki luoviminen ja moni muu pitäisi hoitaa stressaavan työn lisäksi, ruuhkavuosina. Joskus ei ehkä jaksa keskittyä muuhun maailmaan tämän kaiken perheruljanssin päälle.

Jokaisen oma lähipiiri on tietysti rakas, mutta on valitettavan ikävää miten kohtelemme ventovieraita. Huonoja päiviä lienee kullakin, mutta silti: meininki on usein aika tylyä, kylmää ja välinpitämätöntä. Olen useat kerrat suorastaan hävennyt joitakin ystäviäni, jotka kohtelevat tarjoilijaa tai myyjää kuin toisen luokan kansalaista. Tällaistako mallia halutaan antaa seuraavalle sukupolvelle? Huono palvelu on asia erikseen, ja siitäkin voi antaa rakentavaa palautetta. Nyt puhun kuitenkin hyvistä käytöstavoista.

Milloin viimeksi hymyilit bussikuljettajalle? Milloin tervehdit asiakaspalvelijaa? Smalltalk ei ole meidän kansamme juttumme, joten unohdetaan se suosiolla, ellei se jostain kumman syystä tunnu juuri sillä hetkellä luontevalta. Milloin unohdimme silmiin katsomisen, hymyilemisen, kiittämisen, toisen noteeraamisen ihmisenä, pienin arkipäiväisin elein? Kuulostaa ehkä naiivilta maailmanparantamiselta, mutta miten se Gandhi sanoikaan. Ole se muutos jne.

Viime viikolla vietettiin itselleni entuudestaan tuntematonta Mitalipäivää. Mikä ihana idea! Tiesin heti, kenelle arkipäivän sankarille haluan mitalin ojentaa ja näin myös tein. Lähikauppani nuorelle mieskassalle, joka on onnistunut piristämään montaa arkipäivääni. Kaiken ulkoistamisen ja globalisaation seassa tutut naamat tuovat turvallisuutta. Oli se sitten työyhteisö tai lähikaupan . myyjä. Niitä yksinelävä ihminen kaipaa, kun raahautuu työpäivän jälkeen ostoksille perhepakkausten valloittamaan elintarvikeliikkeeseen.

Titsu

Leski, yksinelävä, yksinäinen. Yksin.

Minun vanhempani ehtivät elää yhdessä yli 30 vuotta. Sitten isä kuoli, tuosta noin vain, varoittamatta. Jätti äidin hetkeksi tyhjän päälle. Yksin, 30 vuoden jälkeen.

Elämänkumppanin kuolema on pohjaton suru, mutta pakottaa myös sopeutumaan uuteen, pelottavaan elämäntilanteeseen juuri silloin, kun kaikkein vähiten jaksaisi. Koko se elämä, mihin on tottunut, katoaa. Oma identiteetti murtuu: yhtäkkiä onkin leski, yksinelävä, yksinäinen. Yksin.

Käytännön elämäkin muuttuu: tulot pienenevät eikä vastuuta taloudesta tai kotitöistä voi enää jakaa. Kahden hengen koti tuntuu autiolta ja liian suurelta. Sosiaalinen piiri pienenee, elämän rytmi muuttuu. Yhteiset suunnitelmat jäävät toteutumatta, koko loppuelämä täytyy rakentaa uudelleen. Selviytyäkseen on muututtava itsekin.

Minun äitini ei ole koskaan osannut pyytää apua eikä liioin opettaa sitä meille lapsille. Luulen, että monelle yksinelävälle vaikeimpia ovat ne asiat, joista ei selviä yksin. Se, kun ei yletä verhotankoon tai auto jäätyy pihaan pakkasella. Kun pitää tehdä suuria päätöksiä tai kantaa vastuu kaikesta.

Kukaan ei voi osata kaikkea ja vaikka osaisikin, yksin ei silti aina riitä. Monet ihmiset ovat kyllä hyväntahtoisia ja auttavat mielellään. Kaikkein raskainta on kuitenkin myöntää heikkoutensa, osaamattomuutensa ja antaa itselleen lupa siihen, että tarvitsee toisia. Kun minun isäni kuoli, me opimme pyytämään apua.

Paljon muutakin muuttui. Minä olen aina haaveillut sellaisesta kodista, jossa on avoimet ovet ja kaikilla lupa tulla. Kodista, jossa on paljon elämää. Ikiomista ihmisistä. Minun lapsuudenkotini ei koskaan ollut sellainen. Ei niin, ettei sinne olisi saanut tulla. Se vain ei ollut tapana.

Kun minun isäni kuoli, meidän perheemme ei pienentynytkään vaan päinvastoin laajeni. Me opimme, että ihmiset ovat tärkeimpiä. Me opimme, että säännöillä, nimillä tai verisiteillä ei ole mitään merkitystä, jos joku on rakas. Me opimme päästämään perheeseemme ne, jotka haluavat tulla ja pitämään niistä kiinni.

Me opimme arvostamaan elämää eri tavalla, arvostamaan oikeasti tärkeitä asioita. Opimme pyytämään ja ottamaan vastaan apua ja päästämään lähelle ne, jotka haluavat tulla. Me opimme selviytymään omillamme, mutta toistemme kanssa. Opimme sietämään yksinäisyyttä, mutta myös myöntämään sen ja puhumaan siitä.

Erityisesti silloin, kun jokin elämässä hajoaa tai särkyy, yksinelävä on kaikkein heikoimmilla. Ja niin voi käydä kenelle tahansa. Silloin tarvitaan niitä, jotka panevat ruohonleikkurin käyntiin tai kutsuvat iltateelle. Silloin tarvitaan myös yhteiskunnan tukea ja sellaisia rakenteita, joiden läpi kukaan ei putoa tyhjän päälle.

Riikka

Asumisen haasteita ja yksi vaatimaton ratkaisuehdotus

Katselin kaupungin vuokra-asuntoja tarjoavan Ara-vuokra-asuntojen Stadin asunnot sivustoa netissä. Tätä kirjoitettaessa 9.10.2012 viimeisin avoinna oleva haku oli kohteeseen, joka on Kalasatamaan joulukuussa valmistuva kiinteistö oy Leonkatu 20. Haku päättyi lokakuun alussa. On hienoa, että kaupunki kykenee tarjoamaan varsin hyvin varusteltuja asuntoja kantakaupungista myös vuokralle. Kalleimman kahden huoneen ja keittiön 53 neliöisen asunnon saa vuokralle 745,30 euron kuukausivuokralla. Neliövuokra on siis noin 14,06 euroa, mikä on valitettavasti kuitenkin reilusti yli kaupungin keskineliövuokran, joka on Stadin asuntojen verkkosivujen ilmoituksen mukaan 10,29 euroa kuukaudessa.

Vapaarahoitteisten vuokra-asuntojen keskimääräinen neliöhinta on Helsingissä 14,82 euroa/neliö/kk ja pääkaupunkiseudullakin 14,10 euroa/neliö/kk:ssa. Keskustan läheisyydestä kaupungin uustuotantovuokra-asunnossa pitää siis maksaa lähes saman verran, kuin vapailla markkinoilla, mikä nyt ei varsinaisesti liene yllätä ketään. Kuukauden vuokrana 745 euroa kuulostaa kuitenkin kohtuullisen isolta summalta. Ainakaan työttömällä ei näihin asuntoihin ole varaa, saati sitten matalapalkka-aloilla työskentelevillä yksinasuvilla.

Stadin asuntojen verkkosivut kertovat myös, että se tarjoaa vuosittain vuokralle noin 3000 asuntoa vanhasta asuntokannasta ja uustuotantoa välitetään vuosittain noin 300 asuntoa. Vuodesta 2013 on näihin lukuihin verrattuna siis tulossa sikäli poikkeuksellinen, että Stadin asuntojen ilmoittamien tietojen mukaan uustuotannossa valmistuvia kohteita on heillä yhdeksän kohdetta ja niistä tulee tarjolle yhteensä 547 asuntoa. Kun tarkastelee 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen kehitystä tilastojen valossa, näkee kuitenkin heti, että kaupungin oman asuntotuotannon rakentamismäärän trendi on laskeva. Poikkeuksen muodostivat vuodet 2003 ja 2007, jolloin valmistui selkeästi keskimääräistä enemmän kaupungin omia asuntoja.

Kuva selkenee, kun tarkastellaan Helsingin asuntokantaa hallintamuodon mukaan vuonna 2009. Valtion tukemia vuokra-asuntoja on 21 prosenttia asunnoista, vapaarahoitteisia vuokra-asuntoja on 24 prosenttia ja vapaarahoitteisia omistusasuntoja on 39 prosenttia kaikista reilusta 325 000 asunnosta. Myös asuntotuotannon muotoja tarkasteltaessa trendi on selkeä: esimerkiksi vuonna 2010 sääntelemättömän rakentamisen tuotantoa oli kolme kertaa niin paljon kuin Ara-vuokratuotantoa. Tämä tarkoittaa suoraan sitä, että näiden rakennusprojektien valmistuessa suhde vuokra- ja omistusasumisen välillä säilyy edelleen ennallaan tai kasvaa omistusasumisen suuntaan.

Samaan aikaan talouden markkinatilanteen vaikeutuminen on lisännyt vuokra-asuntojen kysyntää. Vuoden 2010 lopussa Helsingin kaupungilla oli 20 600 aktiivista hakemusta ja kysynnän ennakoitiin kasvavan edelleen, mitä se on myös tehnyt. Kaupungin ara-vuokra-asuntoja välitettiin vuonna 2010 yhteensä 3 163 kappaletta. Asunnon saaneiden osuus on laskenut ja vuonna 2010 se oli 6,4 prosenttia. Kaikista vuonna 2010 välitetyistä asunnoista noin vajaat 1 400 oli kahden huoneen asuntoja, vajaa tuhat oli kolmen huoneen asuntoja ja alle 500 oli yhden huoneen asuntoja.

Yksinasuvien määrää koko Suomessa tarkasteltaessa törmätään sitten ongelman ytimeen. Vuonna 1975 Suomessa oli tilastokeskuksen tietojen mukaan noin 400 000 yksinasuvaa ja kolmen hengen tai enemmän asuntokuntia oli kaksinkertainen määrä verrattuna yksinasuviin eli noin 800 000. Vuonna 2011 kolme henkeä tai enemmän sisältäviä asuntokuntia taas oli koko Suomessa noin 670 000, kun yksinasuvien asuntokuntia oli samaan aikaan hieman yli miljoona. Vuoden 2011 aikana yksinasuvien määrä kasvoi 13 000 asuntokunnalla ja kahdenkin hengen asuntokuntien määrä kasvoi 9000 asuntokunnalla. Isompien asuntokuntien määrä sen sijaan väheni noin kolmella tuhannella.

Jos näistä luvuista ei muuta jää käteen, niin ainakin tämä. Kaupungin omaa asuntotuotantoa on lähitulevaisuudessa suunnattava voimakkaasti pienempien vuokra-asuntojen suuntaan. Lisäksi tuotannossa on otettava huomioon väestön ikääntymisen tuottamat haasteet. Myös kaupungin asuntopolitiikkaa pitää edelleen kehittää sosiaalisesti tasa-arvoisen asumisen suuntaan. Vastauksena tässä käsillä olevaan kohtaanto-ongelmaan olisi kaupungin oman rakentamisyksikön perustaminen.

© Ilkka Levä 2012

Kuolinilmoitukset

Isoisäni kuoli elokuun alussa. Hän eli yli 90-vuotiaaksi asuen ihan loppuun asti hoitokodissa samassa huoneessa isoäitini kanssa. Vielä keväällä isoisä oli hyvissä voimissaan: pystyi liikkumaan, syömään, peseytymään ja pukeutumaan itse.  Juhannuksen korvilla hänen voimansa hiipuivat ja pari kuukautta myöhemmin isoisä nukkui pois mummu vierellään. Aikoinaan oli kova homma saada isovanhemmat samaan hoitokotiin, saati vielä samaan huoneeseen. Onneksi isovanhemmillani oli lapsia, jotka jaksoivat taistella byrokratiaa ja typeryyttä vastaan.

Isoisän kuolema sai minut pohtimaan sitä, kuka taistelee minun hyvinvointini ja ihmisarvoisen loppuelämäni puolesta kun olen vanha ja väsynyt tai jos sairastun vakavasti? Lapsettomilla yksinelävillä kun ei ole puolisoa tai lapsia vaatimassa parempaa hoitoa tai hoitoa ylipäänsä.   Luin juuri tapauksesta, jossa kunnan ostama kotihoitopalvelu oli unohtanut vanhuksen neljäksi vuorokaudeksi lattialle makaamaan ja vanhuksen löytämisen jälkeenkin hoidossa oli sekoiltu oikein kunnolla. (ks. http://www.iltalehti.fi/uutiset/2012092016100001_uu.shtml) Pahin painajaiseni on joutua tuollaiseksi tuntemattomien armoilla olevaksi heittopussiksi, jonka loppusijoituspaikkaa kukaan ei tiedä.

Pohdin myös kuolemaani liittyviä käytännön asioita. Kuka valitsee arkkuni, järjestää muistotilaisuuteni ja laittaa kuolemastani ilmoituksen lehteen? Ja millaisen ilmoituksen? Rakkaana vaimona, äitinä ja isoäitinä kuolemiseen liittyy jotain sankarillista ja arvokasta (vaikka  todellisuudessa olisi ollut vaikka kuinka kamala persoona), paljon arvokkaampaa kuin kuolemiseen sisarena tai tätinä.  En myöskään haluaisi kuolla pelkkänä pitkäaikaisena ja arvostettuna työntekijänä, vaikka sillä ei pitäisi enää kuoleman jälkeen olla mitään väliä.

Isoisäni kuoltua alkoivat käytännön järjestelyt: tätini ja isäni valitsivat arkun, järjestivät muistotilaisuuden ja laativat kuolinilmoituksen.  Myös meidän lastenlasten mielipidettä kysyttiin esimerkiksi siitä, miten haluaisimme laittaa nimemme kuolinilmoitukseen.  Luettelisimmeko kaikkien nimet perhekunnittain tyyliin:

Kaipaamaan jäivät,

Matti, Maija ja Veera

Heikki, Vesa ja Ossi

Kaija, Jouko, Oiva , Aune  ja Liisi

Nina

vai luettelisimmeko perhekunnat siten, että lastenlasten puolisot ja lapset typistettäisiin sanaan perheineen seuraavan kaltaisesti:

Matti perheineen

Heikki perheineen

Kaija perheineen

Nina

Kuolinilmoitukseen valittiin ensimmäisen tapa, kukkapuskan surunauhaan tekstirimpsun pituuden vuoksi jälkimmäinen. Molemmat tuntuivat minusta tasapuolisen ahdistavilta. Minä näyttäydyin rivin viimeisenä yksinäisenä nimenä jonkinlaiselta perheettömältä luuserilta. Kyse ei ole siitä, ettenkö kehtaisi kertoa ihmisille eleleväni yksin.  Kyse oli enemmänkin siitä, että en pidä tästä kulttuurimme tavasta luokitella yksinasuvia perheettömiksi.  Itse en esimerkiksi ole koskaan kokenut itseäni perheettömäksi, koska kuulun hyvin tiiviisti sukulaisteni ja ystävieni arkeen ja elämään – joskus jopa ahdistavan tiiviisti.

Kysyin kyllä vanhemmiltani, mitä he tuumisivat jos laittaisin ”kaipaamaan jäivät” -kohtaan oman nimeni jälkeen koirani nimen. Olinhan kuitenkin käynyt koirani kanssa viikoittain tervehtimässä isovanhempiani vanhainkodissa. Lisäksi isoisäni ja koirani välillä oli selvä tunneside: koirani ulisi onnesta kun pääsi ukin luokse ja jo vuosia vähäpuheisena ollut ukki virkistyi aina höpöttämään koiralleni. Koira jäi kaipaamaan ukkia: enää en voi ottaa sitä mukaani hoitokotiin tervehtimään mummuani, koska se haukkuu ja etsii ukkia levottomana.  Ihan viimeisenä vuotena koirani olikin varmasti yksi aktiivisimmista vierailijoista. Esimerkiksi sisarukseni eivät pienten lastensa tai muiden kiireiden vuoksi ehtineet käymään kuin pari kertaa vuodessa. Perheellisinä heiltä ei edes odotettu sitä.

Kulttuurissamme ajatellaan, että perheellisten aika on aina kortilla: perheelliset tarvitsevat perheen yhteistä aikaa, aikaa parisuhteelle ja omaa aikaa. Meiltä yksineläviltä puolestaan odotetaan sitä, että jaamme aikaamme kaikille apua tarvitseville – vanhuksille, sairaille, väsyneiden lapsiperheiden vanhemmille ja lapsille, talkooapua kaipaaville. Ja silti meidät voidaan koska vain jättää sairastamaan ja kuolemaan yksin, koska tiukan paikan tullen sukulaisilla ja ystävillä ei ole mitään moraalista velvollisuutta huolehtia meistä perheettömistä. Ei ainakaan samalla tapaa kuin perheenjäsenillä on velvollisuus huolehtia toisistaan.

Kaipaamaan jäänyt

Meillä ei ole asuntoja

”Olen pahoillani, mutta meidän kauttamme ei ole saatavilla asuntoja. Meillä on vain asuntolapaikkoja. Valitettavasti meillä ei ole mitään vaikutusvaltaa kaupungin vuokra-asuntojen asukasvalintaan. Voimme antaa sinulle listan pääkaupunkiseudun vuokranantajista, nyt kannattaa vain yrittää itse hakea asuntoa mahdollisimman monesta paikasta.”

Tämä puheenvuoro on tullut minulle tutuksi. Aikuispalveluiden sosiaalityöntekijänä olen monesti henkilö, jonka puoleen käännytään, kun asunnon löytämisessä on ongelmia. Apua asunnonhaussa kysytään lähes päivittäin. Pulmana saattaa olla asunnon suhteettoman kallis vuokra, josta on vaikea suoriutua pienillä tuloilla, tai se, että nyt tai lähitulevaisuudessa asuntoa ei ole laisinkaan. Työntekijänä näissä tilanteissa toivoisi, että ratkaisu tilanteeseen olisi tarjota, mutta useinkaan hyvää ratkaisua ei pystytä löytämään. Monesti yhteyttä ottaneen ihmisen on vaikea uskoa, että työntekijän vaikutusmahdollisuudet tilanteessa ovat niin vähäiset kuin ovat.

Ihmiset joutuvat asunnottomiksi monista eri syistä. Joillekin tulee parisuhteessa ero, toisella välit vanhempiin kiristyvät. Kolmannella elämänhallinta rakoilee ja vuokrat jäävät maksamatta. Jos tarve on tuetulle asumiselle, mahdollisuudet löytää jonkinlainen asunto sosiaaliviraston kautta ovat olemassa. Tukiasuntoihin on kuitenkin kuukausien jono ja odotusaika vietetään usein kavereiden nurkissa. Nurinkurisesti jopa ongelmallisempaa saattaa olla, jos tuetun asumisen tarvetta ei ole. Tällöin ainoaksi avuksi usein jää tukeminen yksityisen markkinoiden vuokra-asunnon etsinnässä. Pienituloisille sopivan hintaisia asuntoja ei kuitenkaan ole markkinoilla juurikaan.

Entäs Helsingin kaupungin vuokra-asunnot? Asuntojonossa on tuhansia hakijoita. Yksinäiset, työttömät tai eläkkeellä olevat asunnottomat ihmiset eivät yleensä ole niitä, joille harvoja vapautuvia asuntoja tarjotaan. Kaupungin asuntotoimistosta on kantautunut tieto, että hekin toivoisivat mieluiten työssäkäyviä asunnonhakijoita. Jos kaupunki ei tarjoa asuntoa asunnottomalle, niin kuka sen tekee?

Samaan aikaan Helsingissä ei aloitettu tänä vuonna yhdenkään vuokra-asuntorakennuksen rakennustöitä. Aiesopimusta 2400 – 2600 valtion tukemasta vuokra-asunnosta Helsingin seudulla ei ole mahdollisuuttakaan enää täyttää. Iso osa kaupungin asukkaista, erityisesti pienituloiset ja yksinasuvat, käyttävät leijonanosan tuloistaan asumiseen. Yksityisten markkinoiden asuntojen hinnat hipovat pilviä.

Asuntopula esitetään usein ratkaisemattomana ongelmana, joka kuuluu suuren kaupungin luonteeseen. Jos Helsinki pitäisi asuntomaan hankinnan ja kaavoituksen omissa käsissään ja perustaisi oman rakentamis- ja korjausyksikön, asuntojen rakentamiseen voitaisiin vaikuttaa huomattavasti nykyistä paremmin. Ehkä yksittäisen sosiaalityöntekijän ei ole mahdollista ratkaista asuntopulaa, mutta Helsingin kaupungin on mahdollista se tehdä.

Petra Malin

Oletusarvona ydinperhe

Ystäväni työskentelee lapsiperheiden kanssa. Taannoin hän kertoi, että jos tapaamiseen tulee pelkästään lapsen äiti, hän kysyy ”Eikö isä päässyt paikalle?” Jäin miettimään, että itse olisin todennäköisesti muotoillut kysymyksen hieman toisin. Olisin ehkä tiedustellut pikemminkin sitä, onko isä kuvioissa.

Ystäväni on hyvin toimeentuleva ja naimisissa. Hänellä on ns. perinteiset arvot. Minä olen queer, sinkku ja vapaaehtoisesti lapseton. Keskustelimme asiasta. Kautta rantain paljastui, että ystäväni näkökulmasta eroaminen on häpeällistä. Pidetäänkö eroamista todellakin epäonnistuneitten ihmisten hommana vielä vuonna 2012?

Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka pitävät omaa parisuhdettaan niin haavoittumattoman upeana, että ovat vakuuttuneita, että eihän heille koskaan voisi käydä niin. Onhan se tietysti jonkinlainen puolustusmekanismi. Mutta silti.

Joka toinen avioliitto päättyy eroon. Se on fakta ja paljonpuhuva lukema. Sen puolesta eronneen henkilön ei pitäisi olla kovin suuri kummajainen nykyaikana. Kuten ei pitäisi olla uusioperheiden, isäpuolien, lesboparien eikä yksinhuoltajienkaan.

En koe olevani epäonnistunut nainen, vaikka erosinkin pari vuotta sitten. Päinvastoin. Eroaminen vaati rohkeutta ja rehellisyyttä. Olimme lapseton pari, joten tilanne oli tietenkin huomattavasti yksinkertaisempi kuin jos lapsia olisi ollut mukana. En silti väitä, että eroaminen olisi helppoa – oli lapsia tai ei.

Sen sijaan helppo ratkaisu ja henkistä laiskuutta on lähestyä asioita omalta porvarilliselta mukavuusalueeltaan. Oma elämäntapa on silloin se oletusasetus, jolla arvelee muidenkin elävän. Pahimmillaan arvelee, että se on se ainoa oikea tapa elää.

Titsu

Lapsettomillakin on oikeus lomasuunnitelmiin

Helsingin Sanomat julkaisi (15.9.12) jutun työntekijöiden lapsien hoidosta ja lomatoiveista. Artikkeliin oli haastateltu Elinkeinoelämän keskusliiton ja Väestöliiton asiantuntijoita. Vahvana viestinä oli se, että lapsettomien tulisi olla tyytyväisiä siihen, että saavat lomansa koulujen loma-aikojen ulkopuolella ja lasten vanhempien tulee saada lomansa parhaimpaan loma-aikaan.

Lapsettomat ovat yleensä niitä, jotka joustavat työpaikalla monissa asioissa. He ovat valmiita jäämään ylitöihin, he vaihtavat vuoroja, he tekevät muidenkin työt, kun työtoverin lapsi sairastuu. Myös lomatoiveita kysyttäessä lapsettomat usein esittävät toiveensa viimeisinä. Lapsettomien työurat jatkuvat parhaassa tapauksessa katkeamattomina vuosikymmeniä ilman perhe-vapaiden suomia taukoja.

Väestöliiton projektipäällikkö toteaa, että on omituista, jos kouluikäisten vanhemmat joutuvat pitämään lomansa touko- tai syyskuussa. Vaikka ongelma on ymmärrettävä, on kuitenkin ikävää, jos perhetilanne vaikuttaa loma-aikojen päättämiseen. Lapsettomalla ihmisellä on yhtälailla toiveita lomista ja tärkeitä syitä pitää joskus lomansa myös koulujen loma-aikoina. Olisi suotavaa, että työyhteisöt ymmärtäisivät, että lapsettomillakin ihmisillä on elämä, joka on heille yhtä tärkeä kuin lapsiperheellisillekin. Asioista voidaan aina neuvotella, mutta työnantajan tulee olla tasapuolinen tehdessään päätöksiä vuosilomista

Tiina Lintunen

Lyhennetty versio ilmestyi HS 19.9.2012

%d bloggers like this: